Fillarilla matkaillen ympäri Euroopan

PRAHAN JÄLKEEN
Prahassa tarpeeksi nautiskeltuani oli taas aika palata tielle. Prahasta ostin myös uudet punaiset shortsit sekä lippiksen. Olin niin ylpeä varsinkin puhtaista, ehjistä (ainakin hetken aikaa), hyvin istuvista uusista punaisista housuistani, että se varmaan loisti kilometrin päähän, vanhat shortsit olivat sitäpaitsi liian isot ja oli pakko pitää vyötäni mallia sa-int, joka puolestaan ei ollut ehkä mukavin mahdollinen ratkaisu ajaessa... Kun mukaan sattui vielä kirkkaan punainen t-paita ja kypärä, sekä ajohanskat, vaikutti kokonaisuus kokomustan pyöräni kanssa varmaan siltä, kuin se olisi tarkoinkin harkittu... Tyylillä siis lähdettiin Prahasta !! ;) Täällä kuilui siis myös matkakassasta aika iso siivu, ei nimittäin mikään erityisen halpa kaupunki, ruokaa lukuunottamatta - turisteilla on kyllä millä maksaa! Turistit olivatkin ainakin vanhan keskustan katukuvassa hallitsevin piirre, siellä oli lähes mahdotonta edes ajaa pyörällä, koska valtavat sinne tänne arvaamattomasti poukkoilevat turismassat tukkivat kaikki reiät.

Jo etukäteen kaupungista poistuminen etelän suuntaan vaikutti hieman haasteelliselta, koska nelostie oli n. ensimmäiset 50km moottorietietä. Yritin ensin lähteä pujottelemaan tien varren pikku kylien kautta, mutta törmättyäni tarpeeksi moneen umpikujaan ja pellon laitaan, päätin valita kiertotien Pribramin kaupunkiin, josta tie jatkuisi normaalina kaksikaistaisena. Päivästä oli tulossa todella kuuma, mutta alkumatkaani joenrannssa kulkevaa suojaisaa, virallista pyöräilyreittiä pitkin kuumuus ei juuri häirinnyt. Ihmiset olivat tulleet joelle sankoin joukoin virkistäytymään ja muut pyöräilijät tervehtivät minua, myös poliisi oli liikkeellä polkien! Törmäsin kuitenkin vuoreen, joka tässä helteessä oli aika kuuma haaste, varsinkin kun se oli käytännössä poljettava kerralla ylös asti, mitään sopivia pysähdyspaikkoja ei välissä ollut ja liikenne oli jatkuvaa, piennarta ei ollenkaan. Tämä oli vielä harvinaisen tylsä vuori, sillä ylhäällä ei ollut edes mitään kunnollista näköalapaikkaa, jossa olisi voinut fiilistellä hetken. No hyvää alkulämittelyä Alppeja ajatellen ainakin! Täältä lasketeltuani oli vastassa vielä muutamia hieman pienempiä nousuja ja kokonaisuudessaan Prahasta lähtöpäivä tuntui varsin raskaalta ja kaikki ylimääräinen hikoilu vain siksi, ettei moottoritien yhteyteen ole voitu tehdä pyörätietä - olisiko niin vaikeaa varata se pienen pieni tila pyörille 15 metriä leveän väylän reunasta, kun se kallio joka tapauksessa joudutaan räjäyttämään?

Seuraavat pari päivää otin hieman takaisin matelua ja ajo tuntui kaikinpuolin aika hyvältä, vaikka kuumuus olikin edelleen kova ja nousuja runsaasti. Toisena ajopäivänä Prahan jälkeen noustuani Winperkin kaupungin jälkeen ylös vuorille, päätin leiriytyä siellä, ja löysinkin aivan fantastisen näköalapaikan teltalleni. Alue kuului ilmeisestui Sumavan kansallispuistoon ja metsä oli hyvin hoidettua (tosin myös suurehko romukasa lojui metsän reunassa), mutta mikä parasta, metsässä oli lähde, josta vuolaana virtaava vesi oli ohjattu puurännejä pitkin valumaan janoisen matkalaisen riemuksi! Täällä söin nyt vasta päivän ensimmäisen lämpimän aterian, mutta mikäs oli syödessä kannon nokassa istuen auringon laskiessa vuorten taa! Vaikka päivällä oli tuputellut vettäkin hieman, otin riskin ja nukuin taas ilman ulkotelttaa, teltan avonaisita sivuista katselin kun yksinäinen (?!) kirkas tähti loisti tuikkien lännessä puun latvassa, samalla kun itsevalaisevat hyönteiset leijailivat runsaina ympäriinsä, varsin esteettistä! Tutkin yhtä tällaista hyönteistä hieman lähemminkin, se oli ilmeisesti jonkinlainen kärpänen, jolla oli siivessään pieni neonkeltaista valoa hohtava piste. Valo ikään kuin vilkkui, sillä piste laajeni ja supistui. Täällä päin niitä näkyisi olevan kaikkialla, mutta esiintyyköhän Suomessa ja mikä kärpänen tarkalleen ottaen on kyseessä, osaisiko joku sanoa?

Kolmessa päivässä olin jälleen Saksassa. Tsekkiin en enää tämän matkan aikana palaa, mutta ehkä joskus myöhemmin, koko maa vaikutti helposti lähestyttävältä ja turistiystävälliseltä paikalta. Yhteenkään pyöräturistiin en törmännyt koko maassa!

HIKEÄ JA GLAMOURIA
Passaun kaupunkiin Saksan ja Itävallan rajalla saapuminen oli yhtä juhlaa, sillä se sijaitsi alhaalla laaksossa ja kiemurtelevaa vuoristotietä lasketellessa sai hetken nauttia todellisesta vapauden tunteesta! Jo tässä vaiheessa kuitenkin kävi selväksi, että kyseessä olisi taas yksi todellinen turistikaupunki, hotellien omasta koodisysteemistä informoitiin tien varren opasteissa ja Passau-cardilla saisi tietysti kaiken ilon irti kaupungista! Tänne tullaan avo-Porcheilla ja istutaan terassilla rennosti kauluspaidan ylimmät napit auki, että kultainen kaulakoru ja rintakarvat pilkottavat ja hienot rouvat polttavat sikaria jalat ristissä ja tiukka ilme kasvoillaan. Seurueet ovat teennäisen riemukkaita ja vanhaan perinneasuun sonnustautunut herra viihdyttää vanhempaa väkeä. Geelitukkainen tarjoilija flirttailee yksin istuvalle neidille. Yleistunnelma on jotenkin outo, asuuko näissä kaupungeissa oikeasti myös ihmisiä ja missä he ovat? Parkkeeraan vanhan kaupungin hienoimman näköiselle terassille ja tilaan kalleimman ja komeimman jäätelöannoksen!

Koska aiemmin matkalla tapaamani Itävaltalainen Heinz ei vastaa viestiini (hän saattaa olla vielä matkallaan), majoitun leirintäalueelle lähellä keskustaa. Se on hämmentävä kokemus, sillä koko paikka onkin täynnä saksalaisia pyöräturisteja ja lisäksi heillä on lapsetkin mukanaan!! Näyttäisi lisäksi, etteivät he edes tunne toisiaan, onko kyseessä joku pyöräturistien virallinen leirintäalue? Saksalaisille pyörämatkailu omassa maassaan näyttäisi vastaavan jotakuinkin suomalaisten sauvakävelyä omalla takapihallaan.

Seuraavana aamupäivänä lämpömittari Passaun keskustassa näyttää +35. Suuntaan kohti Salzburgia, mutta teenkin päätöksen ohittaa itse kaupunki lännestä. Vihaan suuremmista kaupungeista poistumisia, se on vaikeaa monellatakin tavalla. Ensinnäkin on tietysti kaikki kaupungin houkutukset ja toiseksi jo pariinkin kertaan esille tullut pujottelu moottoriteiden ohitse pikku kylien kautta, joista on vain opasteet korkeintaan pikkukylään, jota ei todennäköisesti edes löydy kartastani. Saapuminen on aina aina paljon helpompaa, sillä pienemmilläkin teillä on yleensä opasteet tärkeisiin kaupunkeihin.

Ohitettuani lukuisia tunnelmallisia pikkukyliä matkalla Passausta kohti Salzburgia ajaminen illan viiletessä tuntui jälleen nautittavalta, uskaltaisinpa väittää jopa suurimman osan koko matka kilometreistä kertyneen juuri illan parin viimeisen tunnin aikana! Kuin vakuudeksi oikeasta suunnastani varjoni seuraa vasemmalla puolellani ja pitenee illan mittaan monen tien levyiseksi, silloin tiedän, että on aika alkaa etsimään leiripaikkaa. Tänä iltana päätän kuitenkin ajaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Edessä onkin taas yksi hieman vähemmän rauhallinen yöpyminen... Viime hetkillä ennen täydellistä pimeyttä huomaan sopivan näköisen metsän peltojen takana. Kauenpana näkyy jonkinlainen kartano, mutta se näyttää pimeältä ja muutenkin täällä on hiljaisen oloista, vaikuttaisi jonkinlaiselta kesäpaikalta, metsässä lojuu katiska ja muuta. Juuri kun olen saanut telttani pystyyn metsätielle ilmestyykin kuin tyhjästä neljä tummaa autoa, jotka ajavat aivan kiinni toisissaan melko kovaa vauhtia - koko suku matkalla huvilalle vai olenkohan onnistunut tällä kertaa tulemaan jonkun paikallisen mafian maille? :P Menen nopeasti matalaksi heinikkoon ja kaadan pyörän niin, etteivät heijastimet osu auton valokiiloihin. Autot ajavat vauhdilla ohitse, tuskin siis huomasivat mitään. Yritän hieman epätoivoisesti naamioida telttaani vihreällä takillani - nyt tämä teltan väritys todellakin alkaa jo rasittamaan, pitäisi saada jostain intistä tuttu naamiointiverkko, joka ei paina juuri mitään ja jolla on helppo naamioida melkein mitä tahansa! Hieman myöhemmin yöllä havahdun kömpelön kuuloisiin askeleisiin ja röhinään, jota aluksi luulen vihaiseksi koiraksi, mutta huomaan sen olevankin enemmän sikamaista ääntelyä, joka on jotain röyhtäilyn ja karjunnan väliltä - varmaankin villisika? Otus pyörii lähistöllä pitkään ja ääntelee kaiken aikaa liikkuessaan kuuluvasti. On vaikea saada unta. Viimein saatuani sialta hetken rauhan, herään myös ainakin pariin kertaan yön aikana samaan ääntelyyn. Kaiken lisäksi joskus aamuyön tunteina herään todella voimakkaaseen räjähdysmäiseen jyskeeseen, aivan kuin joku ampuisi tykillä lähistöllä! Ilotulitus tuskin on kyseessä, sillä tähän aikaan on jo aivan valoisaakin! Aamulla juuri kun olen tekemässä lähtöä ja hieman venyttelemässä, ilemestyy auto taas jostain metsätielle, tällä kertaa se takuulla näkee minut kirkkaasssa päivänvalossa valkoisessa paidassani ja punaisessa kypärässäni, auto hidastaa ja pysähtyy vähän matkan päähän, poistun erittäin ripeästi paikalta! Vaikkei kyseessä olisikaan "vihamielinen taho", ei huvita nyt jäädä selittelemään!

MAHTAVIA VUORIA JA NAISIA
Vuoret alkavat jo häämöttää horisontissa. Toisaalta ajatus alppien ylittämisestä on tietenkin hieman kuumottava - kirjaimellisesti tässä helteessä - toisaalta jo pelkästään mahtavien vuorten näkeminen saa aikaan selittämätöntä kihelmöintiä, puhumattakaan niiden valloittamisesta koituvasta tyydytykseen tunteesta. Norjassa näin ensimmäistä kertaa eläessäni sellaista todella mahtavaa vuoristoa ja edelleen olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi ainakin kerran kohdata tällaiset vuoret ja valloittaa ne - nimenomaan lihasvoimin kiiveten tavalla tai toisella... Lähestyä hitaasti ja kunnioittaen ja nousta ylös vielä hitaammin, nähdä vuoret kaikista kulmista ja kaikkina vuorokauden aikoina... Vuoret saavat minut aina lähes lyyriseksi!

Olen päivän aikana ylittänyt Saksan ja Itävallan rajan ainakin kolmesti, sillä käyttämäni tiet kulkivat aivan rajaa myöten. Viimein olen kuitenkin tukevasti Itävallan puolella, mutta Saksaa en lopullisesti vieläkään pysty jättämään taakseni, sillä palatessani Tanskan salmen kautta on vielä toviksi tultava takaisin.

Olen myös viimeisen parin päivän aikana nähnyt jostain syytä enemmän naiskauneutta kuin varmaan koko matkan aikana yhteensä! Ja mikä ihmeellisintä, monet heistä myös hymyilevät minulle, vaikka varmaankin vain säälistä, mutta kuitenkin! Yhdessä pikkukylässä iso musta BMW lipuu ohitsen ja tyyttää kohdallani kahdesti, sitten huomaan ällistykekseni, että aivan käsittämättömän kaunis nuori neito vilkuttaa minulle autosta, vilkutan hämmentyneenä takaisin! Nyt viimeistään lukija varmaan ajattelee, että olen saanut auringonpistoksen ja hourailen yksin teltassani... Tämän tapahtuman siivittämässä tunteessa leijailen loppuillan Itävaltalaisella pikkutiellä varsin vauhdikkaasti.

ITÄVALLASSA
Jotenkin minusta tuntuu, että heti Itävallan puolella on enemmän tilaa hengittää, vaikka eihän näillä mailla ja niiden ihmisillä oikeasti voi paljonkaan eroa olla, ehkä olen nyt vain ollut hieman liikaa jo Saksan maalla? Kuitenkin ainakin jokin asia on todellisuudessakin Itävallan puolella paremmin, sillä heti ensimmäisellä huoltoasemallakin rajan toisella puolella puhutaan englantia, eikä edes vastentahtoisesti! Lisäksi vuoristotien vierellä kulkee pyörätie, jonka opasteissa on selkeästi ilmoitettu minne tie johtaa ja mitä päätietä se seurailee! Mitä mahtavaa ajattelua! Saksan puolella pyörätiet alkoivat ja loppuivat milloin sattui ja saattoivat johtaa kauaksi päätiestä - jos lähdet sellaista seurailemaan, kohta saatat huomata olevasi jossain peltojen toisella puolella paikassa, jota ei tietenkään löydy kartasta ja josta ainoa varma tapa poistua samaa reittiä takaisin. Pyörätien varressa on myös mm. vesipiste, jossa ilmoitetaan englanniksikin kyseessä olevan "best drinking water"! Inhimillistä ajattelua, johon ehkä autobahn-kultturi ei taivu? Vai onko kyse enemmänkin tämän Alppien alueen luonteesta kuin maasta?

Olen matkani aikani ehtinyt törmätä monenlaisiin leirintäalueisiinkin, mutta tämä Itävaltalainen paikka Maishofen nimisen kylän lähellä on varmaan toistaiseksi paras! Saavun paikalle aika myöhään ja painan vastaanoton ovisummeria. Vähän ajan päästä juuri heränneen näköinen vanhempi rouva ilmestyy ovelle. Herätyksestä huolimatta hänellä on todella positiivinen ja lämmin suhtautuminen vieraaseen, haluaa teitää jopa matkastani - vaikkei edes osaa juuri englantia - ja tulee henkilökohtaisesti näyttämää telttapaikan ja suihkut jne... Suihkut ja WC:t ovat kuin jostain ykkösluokan kylpylästä (täällä on myös hyvätasoinen hotelli) ja koska myös pesu- ja kuivauskoneet löytyvät, pääsen pesemään seuraavana aamupäivänä likaisia vaateitani toisen kerran matkan aikana - rouva vielä antaa pesuainetta minulle omistaan! Tämä on myös ensimmäinen leirintäalue vähään aikaan, jossa kuulee muuitakin kieliä kuin saksaa, italialainen iloinen puheensorina saa minut ajattelemaan seuraavaa päämäärääni vuorten toisella puolella! Seuraava alkupäivä meneekin aika pitkälle huollon merkeissä pyykkiä pesten, lähden liikkeelle poikkeuksellisesti vasta 15 jälkeen.

YLI ALPPIEN
Ajan Zell am See kaupunkin läpi, jossa vaikuttaa olevan mukavan leppoisa "merellinen" tunnelma, kaupunki on suuren järven rannalla (mikä on täällä harvinaista) ja tietysti vuorten ympäröimänä. On kuitenkin jatkettava matkaa ja suuntaan kohti vuoristotietä tarkoituksena ylittää alpit! Lähestyessäni mahtavia vuoria, Gunnareiden November Rainin eeppinen loppunostatus saa kylmiä värelyitä aikaan. Poljen lähes hurmioitunena vuorten syleilyssä, samalla tietäen edessä olevan matkani ensimmäinen todellinen haaste, tähän saakka matkani on ollut lähinnä pelkkää ajelua...

Jo ensimmäiset sadat metrit nousua antavat suuntaa mitä tuleman pitää, samaan aikaan vuoriston ylle on kerääntymässä uhkaavan näköisiä tummia pilviä... Matkani tyssää n. 1000m:n nousun jälkeen, sillä edessä on tietulli (jota onneksi ei peritä pyöräilijältä), ja vuorilla on nousemassa myrsky - tie on suljettu ainakin tältä päivältä. Tähän saakka koko matkani ajan on ollut enimmäkseen pelkästään selkeää, pitikö sen myrskyn tulla juuri nyt?! Luultavasti täällä vuoristossa myrskyää melko harvoin, koska vuoret hajoittavat pilvet, mutta jos mysrkypilvet pääsevät vuorten väliin, se on epäilemättä voimakas! Virkailija kehoittaa kysymään huonetta viereisestä hotellista, mutta se näyttää niin kalliilta, etten vaivaudu edes tiedustelemaan hintaa. Täällä on mahdotonta laittaa telttaa minnekään, sillä rinteet ovat joka puolella kiviset ja jyrkät! Täältä ei myöskään ole palaamista, sillä olenhan jo melkein puolessa matkaa tien n. 2600m:n huippukohdasta! Nyt sataakin jo rankasti ja taivas salamoi. Löydän onneksi hotellin takaa jonkinlaisen vajan, jonka takana on kasa lautoja ja muuta roinaa, paikka on suojaisa ja piilossa katseilta, joten se jää ainoaksi vaihtoehdokseni nyt! Lautakasassa ei ole ehkä kovin mukavaa nukkua, mutta pehmustettuna mm. teltalla ja muulla ajaa asiansa!

Aamulla satelee vielä hiukan, mutta sää näyttäisi kuitenkin selkenevän, pääsen jatkamaan. Nousu sujuu hitaasti, mutta varmasti, matkalla törmään muutamiin muihinkin pyöräilijöihin, kaikki tervehtivät toisiaan. Muut ovat tietenkin liikkeellä ultrakevyin kilpapyörin ilman mitään ylimääräistä painoa, silti heidän vauhtinsa ei ole juuri omaani kummempaa. Jotkut ovat varustautuneet alppien ylitykseen kuin Mount Everestin valloitukseen kommandopipoin ja paksuin vaatekerroksin, ehkä pientä liioittelua, itse pärjään hyvin t-paidassani! Yksi kilpapyöräilijä on aivan puhki, hän ajalee koko tien leveydellä ristiin rastiin ja ääntelee tuskaisesti. Levähdyspaikalla olevilla turisteille hän huutelee jotain solvauksia! Onneksi päivä ei ole kovin kuuma, siinä mielessä optimaalinen sää tähän touhuun. Pilvien korkeudella näkyvyys on olematon ja viileä tuuli puhaltaa, pysyessä liikkeessä se ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin.

Hikisen urakan päätteeksi saavun huipulle 2600 metriin, yhteensä ehkä noin 5 tunnin nousemisen jälkeen, tunne on sanoin kuvailematon - olen täällä omin lihasvoimin polkien, itse rakentamallani pyörällä! Huippu ei kuitenkaan tällä kertaa tarkoita, ettei vielä nousujakin olisi edessä. Otetuani pakolliset kuvat huipulta, kamerani akku loppuu ensimmäistä kertaa matkalla - muuten olisin ripustanut sen kaulaani ja kuvannut laskua alas videolle! Tarkistan jarrujen kunnon ja laskeudun ensimmäiset 500 metriä. Sen jälkeen taas on noustava. Tästä eteenpäin kuitenkin Lienzin kaupunkiin asti matka on enimmäkseen pelkkää laskettelua. Nopea pudotus saa korvat lukkiutumaan ja vedet vuotamaan silmistä, mutta meno on mahtavaa, annan vauhdin nousta enimmällään vähän yli 70:n, nyt ei tarvitse väistellä takaa tulijoita, sillä muidenkaan vauhti ei ole yhtään kovempi!

Lienzissä leiriydyn keskustan lähellä olevalle leirintäalueelle, koska tarvitsen virtaa kameralleni ja hieman edellisyötä paremmat unet itselleni! Itävaltalaiset leirintäalueet näyttäisivät olevan erinomaisia, sillä tämäkin vaikuttaa todella asialliselta ja vastaanotto on jälleen täysin toisenlainen kuin saksalainen jurotus! Nettiyhteyden ansiosta pääsen nyt viimein tätä blogiakin päivittämään! Olen täällä teltassani myös hieman jumissa juuri nyt, sillä taivas repesi jälleen... Toivon ettei Venezia ehdi upota ennen kuin pääsen sinne asti!