Italia

Koska Italian uusi laki ei terroristien pelossa (!!) salli ulkomaalaisten käyttää ilmaisia Wi-Fi-yhteyksiä, ei mahdollisuuksia blogin päivittämiseen ole ollut paria leirintäaluetta lukuunottamatta. Tässä nyt siis tapahtumia muutaman viikon ajalta...

* * * * *

KOHTI ITALIAA
Lienzistä selviydyttäni tarkoitus oli ajaa ainakin Italian rajalle saakka, sinne olisi korkeintaan 50km, mutta edessä saattaisi olla vielä kohtalaisen haastellista vuoristoa... Alkuun nousut tuntuivat lasten leikiltä edellisen päivän vastaaviin verrattuna, mutta lähempänä rajaa Alpit tarjosivat minulle vielä viimeiset todelliset haasteensa, ikävä kyllä osa jyrkimmistä nousuista piti tehdä tunnelin sisällä, joka oli varmasti matkan tähän saakka vastenmielisempiä kokemuksia. Onneksi suurimman osan matkaa sentään tunnelin toinen sivu oli avonainen, ettei aivan pimeässä tarvinnut pusertaa ylöspäin, mitään levähdysmahdollisuuksia ei kuitenkaan tunnelissa ollut, mikä ahdisti melkoisesti... Tässä vaiheessa jalkanikin olivat jo aika väsyneet ja tietysti myös eilisen nousut tuntuivat yhä varsinkin polvissa. Edellinen alppitie oli tiemaksun avulla ylläpidettävä (pyöräilijöille ilmainen), joten varmaankin siksi suurimmaksi osaksi hyvässä kunnossa ja levähdyspaikkojakin oli todella runsaasti, tämä tie puolestaan oli paikoin varsin kehnossa kunnossa. Liikenne oli onneksi hiljaista, pyöräilijöitäkään ei juuri näkynyt.

Selviydyttäni karmaisevista tunneleista, vastassa olikin raja, joka sijaitsi tämän tien korkeimmalla kohdalla. Syötyäni rajan pikkuravintolassa viiden euron pastan ja vastailtuani hassusti puhuvan tarjoilijan ja muutamien muiden asiakkaiden ihmettelyihin, laskettelin ilta-auringossa alas uuteen maahan. Leiriydyin vehreälle niitylle, jonka sattumalta löysin sopivasti syrjässä tiestä - varmasti parempi telttapaikka kuin useimmat leirintäalueet! Illalla huomasin, ettei osa puhelimeni näppäimistöstä toimi, se oli nyt siis käyttökelvoton, ja tämän piti olla kosteutta sekä kovempaa käsittelyä kestävä malli! Varapuhelimeni puolestaan oli täysin mykkä! Kumpikaan puhelin ei tietääkseni ollut kastunut erityisemmin - näitä laitteita ei todellakaan ole tehty kestämään!

KOHTI VENEZIAA
Seuraavana aamuna heräsin poikkeuksellisen aikaisin ja lähdin puhelimen menetyksestä huolimatta hyvillä mielin kohtaamaan Italiaa. Hillittyihin saksalaisiin (ja itävaltalaisiin) viime aikoina tottuneena, Italialainen sosiaalisuus olikin aluksi vähän hämmentävää, minne vain parkkeerasinkin pyöräni, varsinkin miehet - nuoret ja vanhat - tulivat kyselemään matkastani ja monet vaikuttivat lähes hurmioituneilta saadessaan tietää, että olen ajanut tänne Suomesta! Jopa tien varressa asfalttia tehneet työmiehet halusivat tietää minne olin matkalla, täällä päin ei selvästikään oltu kovin usein tavattu pyörämatkailijoita! Pyörämatkailu onkin tavallaan automaattisesti sosiaalinen tapa matkustaa, koska ihmisillä kaikkialla on syy lähestyä minua, mutta Italilaiset ovat tietysti muutenkin tässä suhteessa oma lukunsa!

Alppien jälkeen etelään päin tie oli tasainen ja suora, maisemat melko tylsiä, enimmäkseen jonkinlaista teollisuusaluetta eikä vastatuultakaan ollut, joten matka sujui joutuisasti. Vaikka lämpöäkin piisasi ainakin 35-40 asteen verran, ajopäivä oli tähän astisen matkani parhaita, n. 200 kilometrin matka Venetsiaan taittui päivässä melko kevyesti. Illalla huomaan renkaassani vieraan esineen, se osoittautuu jonkinlaiseksi metallikoukuksi, mutta saan sen onneksi suhteellisen siististi poistettua, eikä se ilmeisesti ole lävistänyt kevlar-kuorta... Nyt täytyy vain tarkkailla tilannetta, sillä tietysti pienikin reikä ulkokumissa saattaa altistaa rengasrikolle, ulkorenkaita minulla ei mukanani ole.

VENEZIA
Leiriydyin lentokentän takana sijaitsevalla valtavan suurella leirintäalueella. Täällä on yökerhoa ja uima-allasta myöten kaikki mukavuudet. Yökerhossa oli jotkut toogabileet ja kaiken ikäisiä italiattaria (ja varmaan muitakin kansallisuuksia) virtasi ohitseni pikku toogissaan, käytin kuitenkin illan tällä kertaa ilmaisen netin hyödyntämiseen, sillä biletykseen olisin ollut nyt liian väsynyt... Täällä kohtasin myös pari pientä menetystä lisää varusteiden suhteen - ensinnäkin teltastani halkesi toinen kahdesta kaaresta, toiseksi hukkasin jonnekin läppärini suojan. Teltan kaaren yritin ensin korjata "jeesusteipillä", mutta se ei kestänyt jännitystä, onneksi teltan mukana toimitettiin metallinen putkilo, jolla homma hoitui, ainakin toistaiseksi... Ja toisaalta, nyt jos vaikka toinenkin kaari vielä hajoaa, olen käytännössä vailla telttaa! Lisäksi huomasin pohjan saumassa repeämän, josta muurahaisia virtasi solkenaan sisään ja ulos (paikattuani sen ne alkoivat pyöriä hädissään ympyrää)! Nyt pitää vain toivoa, että pärjään tällä teltalla loppuun saakka, mutta tuleville reissuille en ehkä enää naivisti yritä "suosia suomalaista" - Haltin laatu ei oikein vakuuta! Läppärille suojan tein repun juomasäiliön "thermobagista", joka oli suunnilleen sopivan kokoinen ja ollut lähes käyttämättömänä.

Venezia, matkani jonkinlainen puolivälietappi, osoittautui välittömästi hankalasti lähestyttäväksi näin pyöräilijänä. Selviydyttyäni moottoritiestä (jota ei voinut millään ohittaa) ja karseasta sillasta, vastassa oli autojen kaaos, kun kaikki turistit pyrkivät parkkihalleihin. Tiedossani oli, ettei kaupungissa voisi autolla liikkua, mutta olin yllättynyt, ettei myöskään pyöräily ollut käytännössä mahdollista, koska silloilla oli pelkät rappuset! Kannoin pyörän varusteineen muutaman sillan yli muiden turistien kummastellessa touhua, sen jälkee päätin hylätä etukäteen katsastamani kaupungin toisella laidalla sijaitsevan hostellin ja hyväksyä ensimmäisen vastaan tulevan.

Hetken ihmeteltyäni erään paikan suljetun oven takana, vieressä kukkia kastelemassa ollut vanhempi herra viittoo minua tulemaan mukaansa. Seuraan häntä vastapäätä olevaan hienon näköisen ravintolaan, herra osoittautuu sen omistajaksi. Hän tiedustelee mistä olen ja kuultuaan vastauksen lähes teatraalisen innostuneena iskee jonkun punaisen drinkin pöytään ja huutaa "BRAVO FINLANDIA!" ja muuta vastaavaa... Herra ravintoloitsijalla on esiintymisessään sellaista luontevuutta, kuin vain aidolla Italianolla voi kuvitella olevan ja muutenkin kyllä oikein karismaattinen tyyppi! Hän toistelee myös "Suomi-Suomi" ja kirjoittaa ensin lapulle 50e, mutta vetää sen samantien yli ja kirjoittaa uudestaan "40e VIVA FINLANDIA!" ja iskee toisen drinkin pöytään! Hinta tuntuu slti minun budjetissani aika suurelta, mutta tämän shown jälkeen väsyneenä kanniskelemaan pyörääni pitkin kaupunkia, päätän hyväksyä sen, varsinkin kun herra tarjoaa vielä turvallista paikkaa pyörälleni omassa "makasiinissaan". Lisäksi tässä vaiheessa jo on selvää, ettei kaupungin hintataso ole alhaisimmasta päästä, usean hengen "dormikin" olisi maksanut halvimmissa hostellissa 25e, nyt saisin oman rauhan vain 15eurolla lisää... Herra ravintoloitsijan intialaisen näköiset apupojat auttavat minua pyörän kanssa ja tulevat näyttämään muutaman korttelin päässä sijaitsevan huoneeni. Nousemme kotoisasti narisevat vanhat portaat toiseen kerrokseen ja huone onkin kaikinpuolin aivan luksusta minulle, jopa kaksi sänkyä ja varustelu kuin hyvässä hotellissa! Ikkuna on rauhalliselle pikku kadulle, mutta ulko-ovesta astuessaan on samantien kaupungin sykkeessä, täydellinen paikka siis! Innoissani huoneestani menen saman tien syömään herra ravintoloitsijan ravintolaan ja kysymättä hintaa tilaan pasta Bolognesen ja veden, edellisen kerran rajalla sama maksoi noin 6 euroa. Syötyäni herra ravintoloitsija kantaa pöytääni vielä "Tiramisun" ja drinkin korostaen, että maksan vain ruoasta ja vedestä, tämä on häneltä "FOR FINLANDIA!"... Yllätyn nähdessäni laskun - 19e - voiko tässä todella olla vain ruoka ja vesi?! Laskuttiko hän silti kaikesta muustakin, vaikka nimenomaan korosti tarjovansa? Kysyn laskussa olevia eri summia ja ne ovat kuulemma "veroja"... Tosin ravintola on melko kalliin näköinenkin ja totean, että myös muissa ravintoloissa samalla turistien täyttämällä kadulla pelkän Pastan hinnat ovat 15e:n luokkaa, tämähän vetää vertoja jopa Helsingin hinnoille, ravintolabisnes lienee aika tuottoisaa tässä kaupungissa!!

Varsinkin näin paikallaan ollessa pitkälle iltaan jatkuva kuumuus alkaa jo ahdistamaan, tähän kun vielä lisää valtavan määrän turisteja ja kalliit hinnat kaikessa (esim. 2 jäätelöpalloa 3 euroa!), alan saada tarpeeksi Venetsiasta! Täällä on ihan mukavaa vain kävellä pitkin pikkukujia, mutta tässä helteessä sitäkään ei jaksa kovin pitkään. Lepäilen vain nauttien oman huoneeni rauhasta suurimman osan päivää ja illalla teen vielä pienen kävelylenkin kaupungille. Tuntuu, että tämä on nähty, tässä kaupungissa tuskin tapahtuu mitään odottamatonta, nyt Venetsia turisteineen saa puolestani upotakin!

RANNIKOLLE
Veneziasta päätän suunnata rannikolle etelään, kohteena Ravenna, koska haluan päästä ainakin kerran uimaan välimeressä! Sillalla törmään saksalaiseen pariskuntaan pyörillä, jotka näyttävät olevan tekemässä pidempääkin matkaa, mutta heillä onkin auto odottamassa lentokentällä... Hekin ovat juuri kohdanneet italilaisen liikennesuunnittelun todellisuuden (jossa myös valtavan kokoinen liikenneympyrä näittäisi olevan suuresti muodissa) ja ovat palaamassa kaupunkiin päin, koska sillan tätä puolta on mahtonta päästä pois kaupungista. Siispä lähden heidän mukaansa etsimään toista reittiä, molemmat puhuvat hyvää englantia ja vaikuttavat muutenkin sivistyneiltä, mukavilta ihmisiltä. Tiemme kuitenkin eroavat pian ja pariskunta toivottaa "good trip for you Kiiski"! :)

Ravennaan johtavaa pienempää 309 tietä ei tietenkään ole opastettu moottoritien ohi, vaan joudun jälleen arvailemaan ja lopulta löydän tien alun jostain lähiöslummista. Maisemat ovat tylsää tasaista teollisuusaluetta, runsaasti huoltoasemia ja vähän mitään kiinnostavaa, kuin ajaisi jotain ylipitkää kehäkolmosta! Noin 150km:n matka taittui kuitenkin joutuisasti ja olin illalla kaupungin lähettyvillä olevilla rannoilla, joilla on kymmenien leirintäalueiden suma! Ensimmäinen paikka on kokonainen valtava turistikylä ja voin jo arvatakin hintatason, telttapaikka maksaisi n. 30 euroa yö! Seuraavassa paikassa selviäisi n. 20e:llä, mutta tämäkin on vielä liikaa, joten päätän katsastaa ainakin yhden paikan vielä. Päätän kokeilla onnistuuko täällä tinkiminen myös leirintäalueilla ja onnistunkin saamaan tänne telttani 15 eurolla, joten hyväksyn tämän illankin jo hämärtyessä. Kohtaan ensimmäistä kertaa ilmeisesti aidon Italiaisen camping-hengen, joka on jälleen kerran täysin toisenlainen kuin saksalainen! Näyttäisi, että nämä ihmiset asuvat täällä, perheet ovat kerääntyneet illastamaan tv-ruutujen loistaessa karavaanien suojista, monilla on jääkaapit ja suuret pöydät, alue on valtava, mutta vaunut ovat tiiviisti kiinni toisissaan, naapureiden kanssa sosialisoidaan... Ja olen varmasti ainoa telttailija täällä, naapurini katsovat hieman säälien kun ryömin pieneen telttaani väsyneenä, italilaisille ilta tarkoittaa kuitenkin parasta yhdessäolon aikaa ja perheiden pienimmätkään eivät tunnu hiljentyvän ainakaan ennen puoltayötä!

Ravenna vaikuttaa todella hiljaiselta paikalta, ehkä siksi, että lämpömittari näyttää +45! Vain keskustorilla on kourallinen turisteja. Täällä pankkiautomaatti meinaa syödä korttini, joka olisi ollut erittäin kiusallista tässä tilanteessa, sillä minulla on käteistä vain muutamia euroja! Varmaankin 10 minuutin ajan laite on jumissa ja pyytää vain odottamaan, soitan siinä olevaan palvelunumeroon, josta tovin musiikin musiikinkuuneltuani saan luurin korvaan, puhuessani englantia! Viimein hiljaisella kadulla näen tumman afrikkalaisen näköisen miehen, jota pyydän apuun! Hän puhuu onneksi englantia ja on todella avulias. Hetken tilannetta ihmeteltyämme hän tökkää korttinsa samaan reikään, jossa omani on jumissa ja samassa tulee näkyviin Windowsin työpöytä ja läjä virheilmoituksia - onpa luotettavan oloista - ja saan viimein korttini ulos!! Olisin ollut todella pulassa, jos musta enkeli ei olisi sattunut tällä kertaa paikalle, tämän pankin automaatteihin en enää korttiani työnnä!!

KOTIIN PÄIN
Ravenna saa nyt jäädä matkani eteläisimmäksi paikaksi, lisää lämpöäkään en yhtään kaipaa! Seuraavaksi suuntaan Bolognaan ja muistaakseni hieman ennen Lugon kaupunkia tapaan Emilion. Hän on nyt liikkeellä kilpapyörällään, mutta kiinnittää huomionsa minuun erityisesti, sillä hän on itse edellisvuonna ajanut Amerikan läpi (joka pituudeltaan vastaan suunnilleen omaa matkaani). Emilio on ehkä n. 50 vuotias ja puhuu täydellistä englantia, luulenkin häntä ensin englantilaiseksi tämän vuoksi. Selviää, että hän on täällä nyt vain perheensä luona käymässä, mutta itse asuu Brysselissä ja hänellä on myös suomalainen ystävä, jonka vuoksi osaa muutaman sanan suomeakin... Emilio tarjoaa minulle kaupunkikierroksen Lugoon, sekä kylmän juoman paikallisessa baarissa! Hän tuntee seudun erittäin hyvin ja kertoilee knoppitietoa paikkojen historiasta. Emilio vaikuttaa niin ikään erittäin sivistyneeltä henkilöltä, kuten oikeastaan kaikki tapaamani pyörämatkailijat missä päin tahansa!

Havaitsen, että kaikkien vähääkään suurempien kaupunkien liepeillä seisoskelee vähäpukeisia tyttöjä tienvarressa, he ovat melko tarkalleen n. kilometrin etäisyydessä toisistaan (joten ilmeisesti touhu on enemmän orgasinoitua, kuin aluksi saattaisi näyttää) ja odottavat tässä epäinhimillisessä paahteessa jonkun autoilijan noukkivat heidät kyytiinsä, poliisikaan ei näytä puuttuvan asiaan, joten huoraus lienee melko avoimesti mahdollista täällä päin! En kuitenkaan kaipaa nyt maksullista seksiä, vaan illan hämärtyessä alan taas haikailla leirintämahdollisuuksia. Tällä tiellä kohti Bolognaa ei kuitenkaan ole yhtään leirintäaluetta, sillä Italiassa ne ovat aina keskittyneet vain tiettyihin turistien suosimiin paikkoihin. Olen jo hieman epätoivoinen yöpaikan löytymisen suhteen, sillä jos jossain onkin pieni pläntti metsää, se on suljettu piikkilanka-aidoin, ilmeisesti kaikki vähänkään vihreät paikat ovat yksityisessä käytössä! Hieman ennen kaupunkia huomaan kuitenkin jonkinlaisen julkisen luonnonpuiston, jotka siis ovat eittäin harvinaisia täällä! Ei mikään eityisen viehättävä paikka tämäkään, mutta parempaakaan en voisi löytää!

Bologna on kaunis ja mukavan oloinen paikka vanhojen muurien suojissa, sopivan kokoinen kaupunki, jossa on leppoisan oloinen tunnelma, tällaisessa paikassa voisi kuvitella vaikka asuvansa! Keskustorilla on valtava ulkoilmaelokuvateatteri ja pyöräni kerää taas muiden turistien katseita suurella aukiolla. 23-vuotias Italialainen Daniel tuleekin juttelemaan ja on aivan hurmioitunut kertoessani matkastani samat perusfaktat, kuin kaikille muillekin. Hän hakee kaverinsakin ihmettelemään outoa matkalaista ja vaihdamme yhteystietoja, vaikken tiedäkään oikeastaan miksi... Vaikka Italialaisten innostuneeseen ihmettelyyn alkaakin olla jo vähän tottunut, tietysti siitä saa aina vähän lisää virtaa itselleenkin!

Bolognasta matka jatkuu Modenan kautta Parmaan. Tie on edelleen tasaista ja mereltä päin puhaltava lievä myötätuuli siivittää matkaa melko kevyesti. Ajan niin pitkiä etappeja kuin mahdollista, sillä kuumuuskaan ei ole kovin häiritsevää ajaessa, heti pysähtyessä hiki alkaa virrata vuolaana. Modena on niin ikään ilmeisesti historiallinen vanha kaupunki, siellä on jopa useita suuria puistoja toisin kuin useimmissa tähän asti näkemissäni Italialaiskaupungeissa! Ihmiset piilottelevat kuitenkin kuitenkin jossain sisätiloissa, sillä kadut ovat täälläkin lähes pelottavan autiot, varsinkin kun päivä sattuu vielä olemaan sunnuntai! Tämän vuoksi myös jopa kaikki huoltoasemat matkan varrella ovat suljettuna, jonka johdosta myöskin juoman hankinta hankaloituu! En löydä Modenasta edes yhtään avonaista ravintolaa ja jatkan melko pian Parmaan... Matkalle osuu yksi valtavan kokoinen supermarketti, joka näyttäisi yllättäen olevan auki, ihmiset kantavat lavoittain juomia ulos kaupasta ja janoisena, sekä nälkäisenä kiirehdin sisään... En kuitenkaan ehdi kovinkaan pitkälle, kun koppavan näköinen rouva pysäyttää minut "where's your card? - no card, no parties!!"... Hämmentyneenä poistun ostosjuhla-kolossista ja jään miettimään uhkakuvia, mihin äärimmäisen kapitalistinen yhteiskunta voi johtaa - ehkä en jonain päivänä pääse enää sisään lähikauppaanikaan ilman S-etukorttia, ei korttia ei bileitä!!

Parmaan saavuttuani olen jo erittäin nälkäinen ja janoinen, mutta onneksi tämä kaupunki osoittautuu heti paljon eloisammaksi paikaksi ja hankin syötävää esikaupunkin ensimmäisestä kebab-paikasta. Seuraavaksi yritän löytää leirintäalueen, joka minun kartassani on merkitty suunnilleen kaupungin keskustaan. Menen yhä avoinna olevaan kirjakauppaan ja kysyn leirintäaluetta. Erittäin ystävällinen nainen selaa läpi kaikki kaupunkikartat jota hänellä on, sekä lisäksi puhelinluettelot, mutta ei löydä niistä mainintaa. Lopulta hän kaivaa tiskin alta jonkun ilmeisesti vanhemman kartan, jossa leirintäalue on merkitty aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan puistoon. Ostan häneltä myös Ranskan tiekartan, jota tulen tarvitsemaan vähän ajan päästä (jonka saan erikoishintaan niillä euron kilokoilla, joita minulla on) ja kiitollisena kaikesta avusta lähden etsimään paikkaa puistosta. Kun en sieltä löydä mitään leirintäalueen tapaista, kysyn eräästä kiosista. Siellä tiedetään kertoa, että leirintäalue on suljettu, mutta uusi löytyisi hieman kaupungin ulkopuolelta. Suuntaan sinne, mutta saamieni koordinaattien perusteella en edelleenkään löydä paikkaa. Jatkan vielä lisää kaupungin ulkopuolelle auringon jo painuessa horisontin taa. Suuntaan päätieltä pois toivoen jonkinlaisen telttapaikan löytyvän, mutta löydän vain teollisuusaluetta ja sataman. Sataman liepeillä on kuitenkin leiriytyneenä rekkoja, joista yhden ympärillä on ihmisiä - pari rekkakuskia ja muutama romanialainen - päätän tiedustella heiltä leirintäaluetta. He hieman hämmentyvät yllättävästä vieraasta, eikä leirintäalueesta ole aluksi tietoa. Kun selviää, että olen Suomesta ja kiertämässä eurooppaa, hekin innostuvat ja tarjoavat jo konjakkiryypyn, yllättäen toinen rekkakuskeista myös muistaa nähneensä leirintäalueen ja piirtää minulle selkeät ohjeet kuinka löytäisin sen. Joudun polkemaan myös vähän matkaa moottoritiellä päästäkseni paikkaan, mutta se on onneksi hiljainen. Näiden ohjeiden perusteella löydänkin helposti perille, ja huomaan jo kerran ajaneeni tästä ohi, mutta koska paikalla ei ole mitään "virallista" camping-kylttiä, en noteeraanut sitä... On jo aivan pimeää saapuessani, mutta täällä ei onneksi suljeta vastaaottoa kahdeksalta! Paikka on hyvin persoonallinen, aivan moottoritien vieressä on maalauksin koristelluin meluvallein ympäröity pienehkö alue. Paikkaa pitää vanhempi taiteilijan näköinen viiksekäs herra ja nuori tumma tyttö, he ilmeisesti asuvat asuntovaunossa alueen laidalla ja heillä on myös pieni hassu koira. Paikalla ei ole montaa vierasta, mutta nähtyään passini herra huudahtaa "Two peoples from Suomi!"... En aluksi ymmärrä mitä hän tarkoittaa ja yritän inttää ettei ole ketään muita minun ja pyöräni lisäksi... Herra vie minut hyvin ruskettuneen näköisen keski-ikäisen pariskunnan luokse ja alamme puhua Suomea, ensimmäiset suomalaiset turistit joihin törmään viron jälkeen! Telttapaikkani on varmaan tähän astisen matkan erikoisin - parkkipaikka sinisen valon loisteessa, teltani oviaukosta näkyy pelastusrengas sekä Lidl!

Parma vaikutti oikealta kaupungilta monien kuoleman hiljaisten paikkojen jälkeen, ikäväkyllä aika itse kaupungissa jäi lyhyeksi. Tästä hyvityksenä itselleni päätän kiertää Milanon kautta, jonne aluksi en ajatellut mennä lainkaan. Ajopäivä on jälleen paljon edellisten kaltainen - tasainen tie, vähän mahdollisuuksia tai edes tarvetta pysähdellä, eikä kuumuus anna edelleenkään periksi. Olen siis jo melko hyvissä ajoin illalla kaupungin laitamilla. Yhtäkkiä olen taas todellisen suurkaupungin sykkeessä ja kaikki tuntuu tietysti kaoottiselta... Myös täällä pitäisi olla leirintäalue lähellä keskustaa ja kysyn paikkaa McDonaltsin vessan siivoojalta, joka ihastelee pyörääni ikkunan toisella puolella "bella, bella!"... Hän neuvoo suunnan ja lähden katsastamaan sitä, jo valmiiksi tietäen löytymisen olevan varsin epätodennäköistä näillä tiedoilla, mutta tulisipa ainakin nähtyä kaupunkia eri suunnista! Jossain latino-slummissa on kioskin ympärillä porukkaa, joilla on läppäri ja siinä netti, käyn kysymässä saisinko lainata sitä hetken... Emme kuitenkaan kovasta yrityksesta huolimatta löydä tarkkaa tietoa leirintäalueesta. On jo keskiyö ja ainoa mahdollisuuteni on nyt suunnata takaisin keskustaan päin ja etsiä joku rauhallinen puisto, jossa voisi edes hieman levätä... Löydänkin sellaisen melko pian suojaisan paikan, joka on lisäksi sopivan pimeä, ilman katuvalojen häiritsevää valoa ja päätän majoittua siihen. En näe koko hereilläoloaikanani yhtään ihmistä koko puistossa. Yöllä herään kuitenkin ukkosen jyrinään ja kohta jo sataakin kaatamalla! Onneksi suuri vanha puu vieressäni sentäänkö antaa suojaa, mutta pitikö sen ainoan myrskyn koko viikon aikana Italiassa tulla juuri nyt?! Peittelen itseni sadeviitalla ja jatkan uniani. Aamulla herään olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin nukkuneena, enkä edes kovin märkänä...

Milanon aamuruuhkassa ajaminen polkupyörällä kohti ydinkeskustaa ei ole ainakaan kovin rentouttava kokemus. Liikenne on kaaoottinen, eikä pyöräkaistoja pahemmin ole, mutta siitä huolimatta pyöräilijä saa kyllä olla olla suhteellisen turvallisin mielin muun liikenteen seassa, josta iso osa on sinne tänne poukkoilevia skoottereita. Niitä ajavat liikemiehet tyköistuvissa mustissa puvuissaan ja muodikkaissa kengissään, jotenkin varsin omalaatuinen näky! Nähtyäni Milanon pakolliset turistikohteet haluan jo pois tämän kaaoksen keskeltä mahdollisimman nopeasti, kovin nopeasti se ei kuitenkaan käy! Pelkästään ilmansuuntien hahmottaminen on välillä hankalaa tällaisessa tiiviissä megakaupungissa, vaikka yleensä omaankin mielestäni kohtalaisen suuntavaiston - nyt se kompassi olisi todella tarpeen, jonka unohdin kotiin! Turisti-infosta saamanai kaupunki kartta on varsin surkea, mutta lopulta löydän kuitenkin sijaintini siitä ja väylän oikeaan suuntaan. Turisti-infosta sain ohjeen vain seurata jokea päästäkseni haluamaani suuntaan ja teenkin niin, mutta huomaan pian täällä olevankin kaksi jokea samassa suunnassa tai yhden joen haarautuneen jossakin kohtaa. Nyt olen ajanut väärää jokea pitkin liikaa etelään, josta en pääsisi ainakaan helposti Torinoon. Joudun seikkailemaan ehkä n. 10km. karttaan merkitsemättömiä pikkuteitä pitkin, jotta pääseen oikealla tielle kohti Viveganoa. Ajaminen on päivän ajan tuntunut todella raskaalta - ehkä johtuen osittain melko lyhyeksi jääneistä yöunista sekä pyörimisestä kaupungin ahdistvassa sekamelskassa, myös ruokapaikan löytäminen matkan varrelta osoittautuu hankalaksi, yhdessäkin viihtyisän oloisessa paikassa kehoitetaan tulemaan muutaman tunnin päästä uudelleen, jolloin tarjolla saattaisi jo ollakin vaikka Pizzaa! Syön lopulta jossakin kauppakeskuksen pikaruokapaikassa, jossa saa valita runsaasta valikoimasta mitä haluaa lautaselleen, nälkäisenä otan tietysti kaikkea mahdollista, suurin osa ruuasta on kamalan makuista ja aika kalliiksikin tuli! Jälleen leiripaikan löytäminen aiheuttaa hieman lisää päänvaivaa, mutta pelastun kuitenkin jälleen, sillä rautatiesillan alla menee joki ja sen varrella on myös kasvillisuutta. Yllättäen alas joen rantaan pääsee myös ongelmitta ajamaan. Laitan telttani rantapusikkoon ja käyn matalassa joessa peseytymässä, jonka kirkkaassa vedessä suuret kalat pomppivat, tuntuu todella suurelta voitolta tässä muuten hieman ankeassa päivässä!

Seuraavana aamuna lähdenkin liikkeelle paljon paremmin levänneenä ja ajaminen tuntuu taas hyvältä. Matkalla kohti Torinoa pikkuteitä seuraillen on myös paljon mukavia maisemia, sekä kiinnostavia rakennuksia, vanhoja juna-asemia, hylättyjä teollisuushalleja (joista olen erityisen kiinnostunut) jne. ja vuoretkin jo pilkottavat! Huomaan myös kylien läheisyydessä hautausmaita, jotka ovat erilaisia kuin muualla, kuin pieniä kaupunkeja kivisine sokkeloineen. Käyn tutustumassa yhteen hautausmaahan tarkemmin ja se onkin mielestäni todella kiinnostava paikka, sillä rikkaimmille vainajille tehtyjen "rukoushuoneiden" lisäksi, täällä on myös valtava kuvagalleria, toiset ovat jo valmiiksi kuolleen näköisiä, jotkut hieman pelottavia vanhoissa kuluneissa kuvissa, muutamat eloisia ja iloisia arkisissa otoksissa - kuin kävelisi jonkinlaisen suuren perhealbumin sisällä! Vietän haustausmaalla pitkän tovin ja otan kuvia varmaan enemmän kun mistään muusta paikasta aikoihin matkan aikana!

Hieman ennen Torinoa havaitsen etuvaihtajani repsottavan oudossa asennossa ja yrittäessäni kiristää rengasta kohdilleen, huomaan ruuvin kierteiden olevan peruuttamattomasti pilalla, kaikille kokeilemilleni vararuuveille käy samoin, joten totean vastamutterin pilaavan kierteet! Minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia saada vaihtajaa kunnolla kiristettyä, jotta se voisi toimia, onneksi löydän kuitenkin muutaman nippusiteen, jolla saan vaihtajan edes pysymään väliaikaisesti paikoillaan, mutta tietysti joudun tästä eteenpäin selviämään 9:llä vaihteella. Onni onnettomuudessa, että edessäni on suurkaupunki, josta varmaankin löytäisin pyöräliikkeen... Löydettyäni oikean tien, saapuminen kaupunkiin käy melko sujuvasti myrskypilvien ja puuskittaisen tuulen saattelemana kierrän moottoritien onnistuneesti sivukautta ja pian olen jo aivan keskustassa. Torino tuntuu heti jotenkin inhimillisemmältä paikalta kuin Milano, ihmiset eivät näytä yhtä kiireisiltä ja ei voi olla huomaamatta, että täällä on viihtyisän näköisiä kirjakauppoja, sekä pieniä divareita ja kirjakojuja erityisen runsaasti! Yhdestä tällaisesta hankin kaupunkikartan ja kirjakaupan tyttö palvelee taas antaumuksellisesti, jotta löydämme leirintäaleen!

Leirintäalue sijaitsee toisella "saarella", mutta silti kohtalaisen lähellä keskustaa, sinne päästäkseen on kuitenkin noustava jyrkästi ylös "vuorelle"... Paikka on kyllä mielenkiintoinen, jonkinlainen vanha linna tai kartano ja sieltä on upeat näkymät alas kaupugin laitamille. Italilaiseen tapaan ne tärkeimmät perusasiat, eli saneteettitilat ovat kuitenkin todella alkeelliset ja tähän hintaan (15e) toivoisi löytävänsä lainehtivasta vessasta, jota tuski on pesty aikoihin, edes WC-paperia! Onneksi täällä on sentään maksuton nettiyhteys ja ukkosmyrskyn pyöriessä kaupungin yllä, on mukava roikkua vaikka facebookissa telttansa suojista! Koska seuraava päivä menee todennäköisesti muutamia asioita hoidellessa - kuten etuvaihtajan korjaus ja mahdollisen junayhteyden tiedustelu Alppien yli Lyoniin - joutunen majoittumaan vuoren päällä ainakin kaksi yötä...

Seuraavana aamuna suuntaankin lähimpään pyöräliikkeeseen ja vaikka englantia ei puhuta, ongelmani ratkaisuun ryhdytään välittömästi. Joudun kuitenki jättämään pyöräni liikkeeseen, sillä pitävää ratkaisua ei heti löydy ja minua kehoitetaan palaamaan viideltä takaisin... Nyt olisi siis koko päivä aikaa tuhlattavaksi suurkaupungissa, ilman pyörää hitaasti edeten. Otan suunnaksi juna-aseman, mutta matkalle osuu lukuisia mukavia puistoja sekä pikku kahviloita, joista muutamissa vietän aikaani pidempään itseäni hemmotellen. Juna-asemalla saan toisen missioni täytettyä, sillä sieltä minulle annetaan lista lähijunista, joilla pääsisin Lyoniin asti pyörän kanssa, junani Torinosta lähtisi aamu kuudelta! Pitkänmatkan suoriin juniin pyörän ottaminen käy ainoastaan jonkinlaista kuljetuslaatikkoa käyttömällä, josta en edes halua tietää enempää! Päivän mittaan kuitenkin hiertymät jaloissani ovat äityneet todella pahoiksi pitkiin kävelyihin soveltumattomien sandaaleideni hangatessa tiettyjä kohtia ikävästi, on palattava leirintäalueella hoitamaan jalkoja! Viideltä haen pyöräni liikkeestä ja ovatkin saanet asian kuntoon, eikä onneksi tarvittu kokonaan uutta vaihtajaa, myös edellisen alppien ylityksen jäljiltä olemattomiksi kuluneet jarrupalat taakse vaihdettiin samalla. Lasku on erittäin kohtuullinen 20e kaikkineen. Illalla syön vielä viimeisen pastani Italiassa leirintäalueen omassa viihtyisässä ravintolassa. Tämä koko paikka lienee Italialaiseen tapaan perheyritys, keittiötä emännöi vanhempi rouva ja pasta on kohtuuhintaista sekä maistuvaa.

KOHTI RANSKAA
Yöllä en saa nukuttua käytännössä lainkaan, sillä jossain lähistöllä on äänekkäät juhlat ja aamun aikainen herätys ahdistaa valmiiksi. Klo. 4.30 kännykkäni herätys soi ja yritän poistua Torinon pimeään aamuyöhön mahdollisimman hiljaa herättämättä telttanaapureitani. Löydän aseman helposti edellisen päivän tiedusteluretken ansiosta ja nousen pyörän kanssa junaan hyvissä ajoin. Kohta junan lähdettyä asemalta konnari sapuu paikalle ja esitän lappuni, johon on kirjoitettu kaikki kohdeasemani sekä ajat. Hän ei puhu lainkaan enlantia, mutta onnistun kuitenkin ymmärtämään, että viimeiseltä asemelta Italiassa, Bardonecchiasta, ei olisi junaa lainkaan Modaneen, ainoastaan pelkkä bussi (johon ei saisi pyörää)! Ostan kuitenkin lipun sinne saakka, sillä päätän katsastaa tilanteen todellisen laidan paikanpäällä... Konnari on mukavan leppoisan oloinen kaveri - ei lainkaan perus-italialainen, vaan voisi yhtä hyvin kuvitella hänet vaikka VR:llä - saan jokusen kymmenen senttiä alunnustakin! Perillä tilanne osoittaituu kuitenkin mahdottomaksi, sillä bussi on mallia mini, johon ei todellakaan ole mahdollista ottaa pyörää millään tavalla ja ainoa tie täältä vuorten toiselle puolelle kulkee tunnelissa, jota en voi käyttää!

Ainoa mahdollisuuteni on nyt palata jokunen asema taaksepäin ja lähteä ylittämään vuoristoa ajaen vuoristoteitä Susan kaupungin kohdalta! Sama juna onkin lähdössä juuri takaisinpäin ja siinä on myös sama konnari, joka on koko ajan ollut aidosti pahoillaan tilanteestani. Yhdessä konnarin ja kahden junankuljettajan kanssa katsastamme karttaa, missä minun olisi parasta jäädä pois - vaikka oikeastaan tiedänkin tämän jo, mutta en tietenkään sano sitä nyt heidän vilpittömästi haluavan olla minulle avuksi, vaikkei meillä ole edes yhteistä kieltä! Pääsen jopa junan ohjaamoonkin ja lippua en tarvitse tälle matkalle lainkaan! Ymmärtääkseni kaikkien mielestä Alppien yli ajaminen tällä varustuksella, tässä kuumuudessa on täysin järjetöntä, mutta he toivottavat joka tapauksessa onnea "hullulle suomalaiselle", joka moiseen aikoon ryhtyä...

Alkumatka alppitiellä tuntuu tietysti raskaalta, olemattomilla unilla aamupäivän auringon paahtaessa kuumimmillaan, mutta kuitenkin melko pian löydän taas oikean rytmin tähän touhuun ja vähän kerrallaan nousen korkeuksiin. Kun huomaan alas katsoessani alhaalla kylissä kulkevien autojen olevan jo kynnenpään kokoisia, saan lisäpuhtia jatkaa! Tien varressa on myös muutamia vuolaana virtaavia putouksia, joissa voin virkistäytyä, sekä hylättyjä rakennuksia, joista kiinnostavimpia seisahdun tutkimaan... Ranskan rajan kohdatessani tiedän olevani jo melko pitkällä ja oikeastaan lähes välittömästi tämän jälkeen myöskin sää tuntuu hieman viilenevän! Vola!

Vaikka Italiassa olikin paljon hyvää, olin jo luultavasti saanut maasta ihan tarpeeksi ainakin tälle matkalle... Pyörämatkailijan elämä ei ollut aina helppoa kuumassa maassa, jossa ruoka ja kaikki elintarvikkeet olivat yllättäen erittäin kalliita ja jossa kaupat ja ravintolat saattavat olla kiinni tai auki millon sattuu, lukuunottamatta sunnuntaita, jolloin mikään ei ole auki (paitsi supermarket, johon sisään päästäkseen tarvitaan jäsenyys)! Jos Saksassa parasta oli ruoka ja edulliset elintarvikkeet (vaikken Lidl-tyyppisistä kaupoista pidäkään) ja huonointa tylsät ihmiset, Italiassa nämä olivat juuri päinvastoin, ihmisten välittömyys täällä tarttui aika nopeasti jopa juroon suomalaiseen ja Italiassa oli helppoa mennä kysymään mitä tahansa apua oikeastaan keneltä tahansa! Italian tiet olivat vaihtelevassa kunnossa, eikä piennarta usein ollut ollenkaan, mistään tien varren taukopaikoista puhuttakaan, sellaisina saivat toimia huoltoasemat ja marketit! Autoilijat täälläkin silti kunnioittivat pyöräilijää hyvin ja jopa suurien kaupungien kaaoksessa pyöräilijä pystyi ajelemaan lopulta varsin turvallisin mielin. Välillä pikkutiet muuttuivat ilman varoitusta kaupunkien lähellä nelikaistaisiksi moottoriteiksi, joita ollut järkevää lähteä kiertämään, Italialaiset autoilijat eivät kuitenkaan tuntuneet pahemmin välittävän ja onneksi poliisiakaan ei juuri näkynyt (vain kerran jouduin poliisin kanssa tekemisiin, he eivät päästäneet minua ajamaan tielle, joka ei oikeastaan edes ollut moottoritie, mutta onnistuin pääsemään tielle toista kautta)...

Melko pian rajan jälkeen huomaan olevani tien huipulla n. 2000 metrissä ja kerään sieltä alppien kukkia, jotka kiinnitän pyörääni ja jälleen kamerani akku loppu juuri vähän huipun jälkeen, mielenkiintoinen sattuma?! Tällä kertaa nouseminenkin tuntui lopulta yllättävän helpolta, nyt olisi pelkkää laskua Modaneen saakka! Olen lopulta erittäin iloinen siitä, etten päässyt junalla vuorten yli - jokainen täällä vuodatettu hikipisara on takuulla sen arvoinen, eikä pieni vuoristokauris minussa varmaan koskaan lakkaa ihailemasta vuoriston mahtavuutta!! Vuoret näyttävät joka hetki erilaiselta, vaikka ne itse seivovatkin järkähtämättömästi paikoillaan, niihin voi ihminen tehdä ehkä tien tai tunnelin ja rakentaa talon vuoren rinteeseen, mutta vuorten olemusta emme onneksi pysty lopullisesti muuttamaan, kuten kaiken muun ympärillämme!!

Jostain pikkukylästä vuorten alapäästä ostan vuoriston apiloista tehdyn jäätelön viehättävästä pikku kahvilasta, jossa näyttäisi olevan koko perhe töissä ja suloinen ranskalaisneito yrittää selittää minulle heikolla englannillaan jäätelön alkuperää... Hieman ennen Modanea on todella mukava leirintäalue, jota ehkä vain hieman itseäni vanhempi kaunis rastapäinen poika pitää rennolla asenteella, täällä ei todellakaan ole riistohinnat, sillä yö aamu-patongin kanssa maksaa vain n. 6 euroa!! Aamulla suuntaan Modanen asemalle tarkoituksena olla iltapäivällä Lyonissa, jossa Titu ja Jean-Jaques jo odattavat minua! :) Juna on täynnä ranskalaisia lomalaisia ja vuoristossa patikoimassa olleita perheitä, täällä on nyt lomasesonki!

LYONISSA
Muutaman tunnin lähijunamatka Lyoniin sujuu ongelmitta, mutta perillä olen rättiväsynyt pelkästä istumisesta täydessä junassa, ajaessa pientä väsymystäkään ei juuri huomaa... Titu ja Inu (Jean-Jaques) odottavat minua asemalla ja ajalemme heidän kauniilla tavalla persoonalliseen kotiinsa muutaman kilometrin päässä asemasta. Titun ja Innun luona saan majoittua erilliseen vierasmajaan heidän puutarhassaan ja täällä minua hemmotellaan kaikilla mukavuuksilla ja ranskalaisella kotiruualla, johon tietysti kuuluu myös aperetiivit jne. Täälläkin on ollut epäinhimillisen kuumaa juuri ennen tuloani, mutta nyt ilma on viilennyt sopivasti Lyonin pilvettömän taivaan silti loistaessa kirkkaan vaalean sinisenä kuin Suomessa (joka kuulemma on täällä harvinaista)...

Seuraavana päivänä teemme pyörälenkin kaupungin suureen keskuspuistoon, jossa on myös eläintarha ja vanhassa kaupungissa juomme oluet epäranskalaiseen tapaan, sillä olemme nyt kaikki "vähän suomalaisia"... Käymme myös mm. "ensimmäisen filmin tiellä", jossa on Lumieren veljesten linna ja Aki Kaurismäen käyttöön vihkimä uusi elokuvateatteri sekä hänen kultainen laattansa muurissa. Kotona Inu tekee perinteistä ranskalaista kasvisruokaa (johon tällä kertaa tulee kuitenkin myös kanan paloja), soossi on todella maukasta - tällaista kasvisruokaa kun itsekin osaisin tehdä, voisin ryhtyä samantien vegetaristiksi! Inu väittää sen olevan todella yksinkertaista (kunhan pitää mielessään muutamia hyviä itämaisia viisauksia) joten pitää kokeilla kotona... Titu puolestaan kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. punaisen lihan käyttäytymisestä ihmisen sisällä ja muutakin terveystietoa, josta minulle saattaa olla hyötyä jo tämän matkan aikana... Titun ja Innun kodissa syödään vain tuoreista, mielellään itse kasvatetuista raaka-aineista tehtyä ruokaa, tämän jälkeen voi mukanani olevien kuivamuonienkin syöminen olla entistä vaikeampaa... Titulla on myös paljon erikoisia tee-laatuja, joita maistelemme. Pari päivää Innun ja Titun luona Lyonissa ovat varmasti matkani tähän saakka parhainta aikaa muualla kuin pyörän selässä, kaikki on matkalaisen kannalta aivan täydellistä ja lähtissäeni maanantai-aamupäivällä tunnen itseni todella rentoutuneeksi! Inu tulee vielä kanssani ajamaan kaupungin rajoille, jotta löydän oikean tien kohti Pariisia...

Lyon oli vehreä kaunis vanha kaupunki - jonne varmaan saatan palata uudestaankin - ja laajempi kuin ensin ajattelin. Se vaikutti myös paikalta, jossa monenlaiset ihmiset oikeasti elävät täyttä elämää ja jolla on monet kasvot, myös karumpi puoli kaupungista oli helposti nähtävissä. Tietysti pystyin Titun ja Innun ansiosta saamaan Lyonista aivan erilaisen kuvan, kun monista muista paikoista, jotka ovat vain ohitettavia etappeja ja joista en näe tai tiedä todellisuudessa juurikaan mitään.

KOHTI PARIISIA
Ensimmäinen ajopäivänäni Lyonin luxus-elämän jälkeen oli varsin leppoisa, vaikka lämpöä taas piisasikin... Ajelin rauhallisesti maisemia katsellen, jokea seurailevaa N6-tietä (national road), joka oli erinomaisessa kunnossa ja suurimman osan matkaa tien laidassa oli jopa pyöräkaista!! St. Germainin kylän kohdalla vähän Lyonin jälkeen oli pakko etsiä soittimesta saman nimisen yhtyeen fiilistelyjä! Yön vietän Maconin kaupungissa sijaitsevassa neljän tähden leirintäalueella. Tosin käytännössä neljä tähteä yleensä vain tarkoittaa moninkertaista hintaa, paljon ihmisiä ja mahdollisesti uima-allasta - täällä on nämä kaikki, mutta vessat ja suihkut ovat paljon huonommat kuin vaikka Modanen lähellä olleessa paikassa, jossa hinta oli 3 kertaa pienempi!! Uima-allas aukeaa klo. 12, joten nyt sitä odotellessa on hyvä päivittää viimein blogia!! :)

PRAHAN JÄLKEEN
Prahassa tarpeeksi nautiskeltuani oli taas aika palata tielle. Prahasta ostin myös uudet punaiset shortsit sekä lippiksen. Olin niin ylpeä varsinkin puhtaista, ehjistä (ainakin hetken aikaa), hyvin istuvista uusista punaisista housuistani, että se varmaan loisti kilometrin päähän, vanhat shortsit olivat sitäpaitsi liian isot ja oli pakko pitää vyötäni mallia sa-int, joka puolestaan ei ollut ehkä mukavin mahdollinen ratkaisu ajaessa... Kun mukaan sattui vielä kirkkaan punainen t-paita ja kypärä, sekä ajohanskat, vaikutti kokonaisuus kokomustan pyöräni kanssa varmaan siltä, kuin se olisi tarkoinkin harkittu... Tyylillä siis lähdettiin Prahasta !! ;) Täällä kuilui siis myös matkakassasta aika iso siivu, ei nimittäin mikään erityisen halpa kaupunki, ruokaa lukuunottamatta - turisteilla on kyllä millä maksaa! Turistit olivatkin ainakin vanhan keskustan katukuvassa hallitsevin piirre, siellä oli lähes mahdotonta edes ajaa pyörällä, koska valtavat sinne tänne arvaamattomasti poukkoilevat turismassat tukkivat kaikki reiät.

Jo etukäteen kaupungista poistuminen etelän suuntaan vaikutti hieman haasteelliselta, koska nelostie oli n. ensimmäiset 50km moottorietietä. Yritin ensin lähteä pujottelemaan tien varren pikku kylien kautta, mutta törmättyäni tarpeeksi moneen umpikujaan ja pellon laitaan, päätin valita kiertotien Pribramin kaupunkiin, josta tie jatkuisi normaalina kaksikaistaisena. Päivästä oli tulossa todella kuuma, mutta alkumatkaani joenrannssa kulkevaa suojaisaa, virallista pyöräilyreittiä pitkin kuumuus ei juuri häirinnyt. Ihmiset olivat tulleet joelle sankoin joukoin virkistäytymään ja muut pyöräilijät tervehtivät minua, myös poliisi oli liikkeellä polkien! Törmäsin kuitenkin vuoreen, joka tässä helteessä oli aika kuuma haaste, varsinkin kun se oli käytännössä poljettava kerralla ylös asti, mitään sopivia pysähdyspaikkoja ei välissä ollut ja liikenne oli jatkuvaa, piennarta ei ollenkaan. Tämä oli vielä harvinaisen tylsä vuori, sillä ylhäällä ei ollut edes mitään kunnollista näköalapaikkaa, jossa olisi voinut fiilistellä hetken. No hyvää alkulämittelyä Alppeja ajatellen ainakin! Täältä lasketeltuani oli vastassa vielä muutamia hieman pienempiä nousuja ja kokonaisuudessaan Prahasta lähtöpäivä tuntui varsin raskaalta ja kaikki ylimääräinen hikoilu vain siksi, ettei moottoritien yhteyteen ole voitu tehdä pyörätietä - olisiko niin vaikeaa varata se pienen pieni tila pyörille 15 metriä leveän väylän reunasta, kun se kallio joka tapauksessa joudutaan räjäyttämään?

Seuraavat pari päivää otin hieman takaisin matelua ja ajo tuntui kaikinpuolin aika hyvältä, vaikka kuumuus olikin edelleen kova ja nousuja runsaasti. Toisena ajopäivänä Prahan jälkeen noustuani Winperkin kaupungin jälkeen ylös vuorille, päätin leiriytyä siellä, ja löysinkin aivan fantastisen näköalapaikan teltalleni. Alue kuului ilmeisestui Sumavan kansallispuistoon ja metsä oli hyvin hoidettua (tosin myös suurehko romukasa lojui metsän reunassa), mutta mikä parasta, metsässä oli lähde, josta vuolaana virtaava vesi oli ohjattu puurännejä pitkin valumaan janoisen matkalaisen riemuksi! Täällä söin nyt vasta päivän ensimmäisen lämpimän aterian, mutta mikäs oli syödessä kannon nokassa istuen auringon laskiessa vuorten taa! Vaikka päivällä oli tuputellut vettäkin hieman, otin riskin ja nukuin taas ilman ulkotelttaa, teltan avonaisita sivuista katselin kun yksinäinen (?!) kirkas tähti loisti tuikkien lännessä puun latvassa, samalla kun itsevalaisevat hyönteiset leijailivat runsaina ympäriinsä, varsin esteettistä! Tutkin yhtä tällaista hyönteistä hieman lähemminkin, se oli ilmeisesti jonkinlainen kärpänen, jolla oli siivessään pieni neonkeltaista valoa hohtava piste. Valo ikään kuin vilkkui, sillä piste laajeni ja supistui. Täällä päin niitä näkyisi olevan kaikkialla, mutta esiintyyköhän Suomessa ja mikä kärpänen tarkalleen ottaen on kyseessä, osaisiko joku sanoa?

Kolmessa päivässä olin jälleen Saksassa. Tsekkiin en enää tämän matkan aikana palaa, mutta ehkä joskus myöhemmin, koko maa vaikutti helposti lähestyttävältä ja turistiystävälliseltä paikalta. Yhteenkään pyöräturistiin en törmännyt koko maassa!

HIKEÄ JA GLAMOURIA
Passaun kaupunkiin Saksan ja Itävallan rajalla saapuminen oli yhtä juhlaa, sillä se sijaitsi alhaalla laaksossa ja kiemurtelevaa vuoristotietä lasketellessa sai hetken nauttia todellisesta vapauden tunteesta! Jo tässä vaiheessa kuitenkin kävi selväksi, että kyseessä olisi taas yksi todellinen turistikaupunki, hotellien omasta koodisysteemistä informoitiin tien varren opasteissa ja Passau-cardilla saisi tietysti kaiken ilon irti kaupungista! Tänne tullaan avo-Porcheilla ja istutaan terassilla rennosti kauluspaidan ylimmät napit auki, että kultainen kaulakoru ja rintakarvat pilkottavat ja hienot rouvat polttavat sikaria jalat ristissä ja tiukka ilme kasvoillaan. Seurueet ovat teennäisen riemukkaita ja vanhaan perinneasuun sonnustautunut herra viihdyttää vanhempaa väkeä. Geelitukkainen tarjoilija flirttailee yksin istuvalle neidille. Yleistunnelma on jotenkin outo, asuuko näissä kaupungeissa oikeasti myös ihmisiä ja missä he ovat? Parkkeeraan vanhan kaupungin hienoimman näköiselle terassille ja tilaan kalleimman ja komeimman jäätelöannoksen!

Koska aiemmin matkalla tapaamani Itävaltalainen Heinz ei vastaa viestiini (hän saattaa olla vielä matkallaan), majoitun leirintäalueelle lähellä keskustaa. Se on hämmentävä kokemus, sillä koko paikka onkin täynnä saksalaisia pyöräturisteja ja lisäksi heillä on lapsetkin mukanaan!! Näyttäisi lisäksi, etteivät he edes tunne toisiaan, onko kyseessä joku pyöräturistien virallinen leirintäalue? Saksalaisille pyörämatkailu omassa maassaan näyttäisi vastaavan jotakuinkin suomalaisten sauvakävelyä omalla takapihallaan.

Seuraavana aamupäivänä lämpömittari Passaun keskustassa näyttää +35. Suuntaan kohti Salzburgia, mutta teenkin päätöksen ohittaa itse kaupunki lännestä. Vihaan suuremmista kaupungeista poistumisia, se on vaikeaa monellatakin tavalla. Ensinnäkin on tietysti kaikki kaupungin houkutukset ja toiseksi jo pariinkin kertaan esille tullut pujottelu moottoriteiden ohitse pikku kylien kautta, joista on vain opasteet korkeintaan pikkukylään, jota ei todennäköisesti edes löydy kartastani. Saapuminen on aina aina paljon helpompaa, sillä pienemmilläkin teillä on yleensä opasteet tärkeisiin kaupunkeihin.

Ohitettuani lukuisia tunnelmallisia pikkukyliä matkalla Passausta kohti Salzburgia ajaminen illan viiletessä tuntui jälleen nautittavalta, uskaltaisinpa väittää jopa suurimman osan koko matka kilometreistä kertyneen juuri illan parin viimeisen tunnin aikana! Kuin vakuudeksi oikeasta suunnastani varjoni seuraa vasemmalla puolellani ja pitenee illan mittaan monen tien levyiseksi, silloin tiedän, että on aika alkaa etsimään leiripaikkaa. Tänä iltana päätän kuitenkin ajaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Edessä onkin taas yksi hieman vähemmän rauhallinen yöpyminen... Viime hetkillä ennen täydellistä pimeyttä huomaan sopivan näköisen metsän peltojen takana. Kauenpana näkyy jonkinlainen kartano, mutta se näyttää pimeältä ja muutenkin täällä on hiljaisen oloista, vaikuttaisi jonkinlaiselta kesäpaikalta, metsässä lojuu katiska ja muuta. Juuri kun olen saanut telttani pystyyn metsätielle ilmestyykin kuin tyhjästä neljä tummaa autoa, jotka ajavat aivan kiinni toisissaan melko kovaa vauhtia - koko suku matkalla huvilalle vai olenkohan onnistunut tällä kertaa tulemaan jonkun paikallisen mafian maille? :P Menen nopeasti matalaksi heinikkoon ja kaadan pyörän niin, etteivät heijastimet osu auton valokiiloihin. Autot ajavat vauhdilla ohitse, tuskin siis huomasivat mitään. Yritän hieman epätoivoisesti naamioida telttaani vihreällä takillani - nyt tämä teltan väritys todellakin alkaa jo rasittamaan, pitäisi saada jostain intistä tuttu naamiointiverkko, joka ei paina juuri mitään ja jolla on helppo naamioida melkein mitä tahansa! Hieman myöhemmin yöllä havahdun kömpelön kuuloisiin askeleisiin ja röhinään, jota aluksi luulen vihaiseksi koiraksi, mutta huomaan sen olevankin enemmän sikamaista ääntelyä, joka on jotain röyhtäilyn ja karjunnan väliltä - varmaankin villisika? Otus pyörii lähistöllä pitkään ja ääntelee kaiken aikaa liikkuessaan kuuluvasti. On vaikea saada unta. Viimein saatuani sialta hetken rauhan, herään myös ainakin pariin kertaan yön aikana samaan ääntelyyn. Kaiken lisäksi joskus aamuyön tunteina herään todella voimakkaaseen räjähdysmäiseen jyskeeseen, aivan kuin joku ampuisi tykillä lähistöllä! Ilotulitus tuskin on kyseessä, sillä tähän aikaan on jo aivan valoisaakin! Aamulla juuri kun olen tekemässä lähtöä ja hieman venyttelemässä, ilemestyy auto taas jostain metsätielle, tällä kertaa se takuulla näkee minut kirkkaasssa päivänvalossa valkoisessa paidassani ja punaisessa kypärässäni, auto hidastaa ja pysähtyy vähän matkan päähän, poistun erittäin ripeästi paikalta! Vaikkei kyseessä olisikaan "vihamielinen taho", ei huvita nyt jäädä selittelemään!

MAHTAVIA VUORIA JA NAISIA
Vuoret alkavat jo häämöttää horisontissa. Toisaalta ajatus alppien ylittämisestä on tietenkin hieman kuumottava - kirjaimellisesti tässä helteessä - toisaalta jo pelkästään mahtavien vuorten näkeminen saa aikaan selittämätöntä kihelmöintiä, puhumattakaan niiden valloittamisesta koituvasta tyydytykseen tunteesta. Norjassa näin ensimmäistä kertaa eläessäni sellaista todella mahtavaa vuoristoa ja edelleen olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi ainakin kerran kohdata tällaiset vuoret ja valloittaa ne - nimenomaan lihasvoimin kiiveten tavalla tai toisella... Lähestyä hitaasti ja kunnioittaen ja nousta ylös vielä hitaammin, nähdä vuoret kaikista kulmista ja kaikkina vuorokauden aikoina... Vuoret saavat minut aina lähes lyyriseksi!

Olen päivän aikana ylittänyt Saksan ja Itävallan rajan ainakin kolmesti, sillä käyttämäni tiet kulkivat aivan rajaa myöten. Viimein olen kuitenkin tukevasti Itävallan puolella, mutta Saksaa en lopullisesti vieläkään pysty jättämään taakseni, sillä palatessani Tanskan salmen kautta on vielä toviksi tultava takaisin.

Olen myös viimeisen parin päivän aikana nähnyt jostain syytä enemmän naiskauneutta kuin varmaan koko matkan aikana yhteensä! Ja mikä ihmeellisintä, monet heistä myös hymyilevät minulle, vaikka varmaankin vain säälistä, mutta kuitenkin! Yhdessä pikkukylässä iso musta BMW lipuu ohitsen ja tyyttää kohdallani kahdesti, sitten huomaan ällistykekseni, että aivan käsittämättömän kaunis nuori neito vilkuttaa minulle autosta, vilkutan hämmentyneenä takaisin! Nyt viimeistään lukija varmaan ajattelee, että olen saanut auringonpistoksen ja hourailen yksin teltassani... Tämän tapahtuman siivittämässä tunteessa leijailen loppuillan Itävaltalaisella pikkutiellä varsin vauhdikkaasti.

ITÄVALLASSA
Jotenkin minusta tuntuu, että heti Itävallan puolella on enemmän tilaa hengittää, vaikka eihän näillä mailla ja niiden ihmisillä oikeasti voi paljonkaan eroa olla, ehkä olen nyt vain ollut hieman liikaa jo Saksan maalla? Kuitenkin ainakin jokin asia on todellisuudessakin Itävallan puolella paremmin, sillä heti ensimmäisellä huoltoasemallakin rajan toisella puolella puhutaan englantia, eikä edes vastentahtoisesti! Lisäksi vuoristotien vierellä kulkee pyörätie, jonka opasteissa on selkeästi ilmoitettu minne tie johtaa ja mitä päätietä se seurailee! Mitä mahtavaa ajattelua! Saksan puolella pyörätiet alkoivat ja loppuivat milloin sattui ja saattoivat johtaa kauaksi päätiestä - jos lähdet sellaista seurailemaan, kohta saatat huomata olevasi jossain peltojen toisella puolella paikassa, jota ei tietenkään löydy kartasta ja josta ainoa varma tapa poistua samaa reittiä takaisin. Pyörätien varressa on myös mm. vesipiste, jossa ilmoitetaan englanniksikin kyseessä olevan "best drinking water"! Inhimillistä ajattelua, johon ehkä autobahn-kultturi ei taivu? Vai onko kyse enemmänkin tämän Alppien alueen luonteesta kuin maasta?

Olen matkani aikani ehtinyt törmätä monenlaisiin leirintäalueisiinkin, mutta tämä Itävaltalainen paikka Maishofen nimisen kylän lähellä on varmaan toistaiseksi paras! Saavun paikalle aika myöhään ja painan vastaanoton ovisummeria. Vähän ajan päästä juuri heränneen näköinen vanhempi rouva ilmestyy ovelle. Herätyksestä huolimatta hänellä on todella positiivinen ja lämmin suhtautuminen vieraaseen, haluaa teitää jopa matkastani - vaikkei edes osaa juuri englantia - ja tulee henkilökohtaisesti näyttämää telttapaikan ja suihkut jne... Suihkut ja WC:t ovat kuin jostain ykkösluokan kylpylästä (täällä on myös hyvätasoinen hotelli) ja koska myös pesu- ja kuivauskoneet löytyvät, pääsen pesemään seuraavana aamupäivänä likaisia vaateitani toisen kerran matkan aikana - rouva vielä antaa pesuainetta minulle omistaan! Tämä on myös ensimmäinen leirintäalue vähään aikaan, jossa kuulee muuitakin kieliä kuin saksaa, italialainen iloinen puheensorina saa minut ajattelemaan seuraavaa päämäärääni vuorten toisella puolella! Seuraava alkupäivä meneekin aika pitkälle huollon merkeissä pyykkiä pesten, lähden liikkeelle poikkeuksellisesti vasta 15 jälkeen.

YLI ALPPIEN
Ajan Zell am See kaupunkin läpi, jossa vaikuttaa olevan mukavan leppoisa "merellinen" tunnelma, kaupunki on suuren järven rannalla (mikä on täällä harvinaista) ja tietysti vuorten ympäröimänä. On kuitenkin jatkettava matkaa ja suuntaan kohti vuoristotietä tarkoituksena ylittää alpit! Lähestyessäni mahtavia vuoria, Gunnareiden November Rainin eeppinen loppunostatus saa kylmiä värelyitä aikaan. Poljen lähes hurmioitunena vuorten syleilyssä, samalla tietäen edessä olevan matkani ensimmäinen todellinen haaste, tähän saakka matkani on ollut lähinnä pelkkää ajelua...

Jo ensimmäiset sadat metrit nousua antavat suuntaa mitä tuleman pitää, samaan aikaan vuoriston ylle on kerääntymässä uhkaavan näköisiä tummia pilviä... Matkani tyssää n. 1000m:n nousun jälkeen, sillä edessä on tietulli (jota onneksi ei peritä pyöräilijältä), ja vuorilla on nousemassa myrsky - tie on suljettu ainakin tältä päivältä. Tähän saakka koko matkani ajan on ollut enimmäkseen pelkästään selkeää, pitikö sen myrskyn tulla juuri nyt?! Luultavasti täällä vuoristossa myrskyää melko harvoin, koska vuoret hajoittavat pilvet, mutta jos mysrkypilvet pääsevät vuorten väliin, se on epäilemättä voimakas! Virkailija kehoittaa kysymään huonetta viereisestä hotellista, mutta se näyttää niin kalliilta, etten vaivaudu edes tiedustelemaan hintaa. Täällä on mahdotonta laittaa telttaa minnekään, sillä rinteet ovat joka puolella kiviset ja jyrkät! Täältä ei myöskään ole palaamista, sillä olenhan jo melkein puolessa matkaa tien n. 2600m:n huippukohdasta! Nyt sataakin jo rankasti ja taivas salamoi. Löydän onneksi hotellin takaa jonkinlaisen vajan, jonka takana on kasa lautoja ja muuta roinaa, paikka on suojaisa ja piilossa katseilta, joten se jää ainoaksi vaihtoehdokseni nyt! Lautakasassa ei ole ehkä kovin mukavaa nukkua, mutta pehmustettuna mm. teltalla ja muulla ajaa asiansa!

Aamulla satelee vielä hiukan, mutta sää näyttäisi kuitenkin selkenevän, pääsen jatkamaan. Nousu sujuu hitaasti, mutta varmasti, matkalla törmään muutamiin muihinkin pyöräilijöihin, kaikki tervehtivät toisiaan. Muut ovat tietenkin liikkeellä ultrakevyin kilpapyörin ilman mitään ylimääräistä painoa, silti heidän vauhtinsa ei ole juuri omaani kummempaa. Jotkut ovat varustautuneet alppien ylitykseen kuin Mount Everestin valloitukseen kommandopipoin ja paksuin vaatekerroksin, ehkä pientä liioittelua, itse pärjään hyvin t-paidassani! Yksi kilpapyöräilijä on aivan puhki, hän ajalee koko tien leveydellä ristiin rastiin ja ääntelee tuskaisesti. Levähdyspaikalla olevilla turisteille hän huutelee jotain solvauksia! Onneksi päivä ei ole kovin kuuma, siinä mielessä optimaalinen sää tähän touhuun. Pilvien korkeudella näkyvyys on olematon ja viileä tuuli puhaltaa, pysyessä liikkeessä se ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin.

Hikisen urakan päätteeksi saavun huipulle 2600 metriin, yhteensä ehkä noin 5 tunnin nousemisen jälkeen, tunne on sanoin kuvailematon - olen täällä omin lihasvoimin polkien, itse rakentamallani pyörällä! Huippu ei kuitenkaan tällä kertaa tarkoita, ettei vielä nousujakin olisi edessä. Otetuani pakolliset kuvat huipulta, kamerani akku loppuu ensimmäistä kertaa matkalla - muuten olisin ripustanut sen kaulaani ja kuvannut laskua alas videolle! Tarkistan jarrujen kunnon ja laskeudun ensimmäiset 500 metriä. Sen jälkeen taas on noustava. Tästä eteenpäin kuitenkin Lienzin kaupunkiin asti matka on enimmäkseen pelkkää laskettelua. Nopea pudotus saa korvat lukkiutumaan ja vedet vuotamaan silmistä, mutta meno on mahtavaa, annan vauhdin nousta enimmällään vähän yli 70:n, nyt ei tarvitse väistellä takaa tulijoita, sillä muidenkaan vauhti ei ole yhtään kovempi!

Lienzissä leiriydyn keskustan lähellä olevalle leirintäalueelle, koska tarvitsen virtaa kameralleni ja hieman edellisyötä paremmat unet itselleni! Itävaltalaiset leirintäalueet näyttäisivät olevan erinomaisia, sillä tämäkin vaikuttaa todella asialliselta ja vastaanotto on jälleen täysin toisenlainen kuin saksalainen jurotus! Nettiyhteyden ansiosta pääsen nyt viimein tätä blogiakin päivittämään! Olen täällä teltassani myös hieman jumissa juuri nyt, sillä taivas repesi jälleen... Toivon ettei Venezia ehdi upota ennen kuin pääsen sinne asti!