Olen vielä hengissä, vaikka blogi ei olekaan päivittynyt sitten Lyonin, tässä siis tapahtumia siitä eteenpäin ja saattaakin olla, että tämä jää matkan viimeiseksi blogipäivitykseksi... Ilmaisen Flickr-tilini rajoitusten johdosta en viime kuun puolella enää pystynyt päivittämään kuvia ja nyt niitä on ehtinyt kertymään siinä määrin, että paino saisi miniläppärini solmuun, joten varmaankin lisään loput vasta kotoa käsin...

* * * * *

PARIISIIN!
Matkalla Lyonista Pariisiin ei oikeastaan ole paljonkaan mitään erityistä kerrottavaa... Vaihteleviä säitä, välillä todella kosteaa - aluksi sadekuurot tuntuivat lähinnä virkistävältä viime viikkojen kuumuuden jälkeen, mutta päiviä jatkuvan satelun ongelmana on se, etteivät varusteet pääse kunnolla kuivumaan missään vaiheessa. Etenin pikkuteitä, jotka kiemurtelivät läpi uinuvien pikkukylien. Liikenne oli välillä lähes olematonta ja jollakin tiellä saattoi ajaa puoli tuntia kohtaamatta yhtään autoa! Tiet mukailivat maastoa, joten ne olivat myös mäkisiä, mikä tietysti pidemmän päälle on jaloille paljon raskaampaa, kuin tasaisen vauhdin pitäminen. Täällä käytettiin myös monin paikoin erittäin karkeaa asfalttilaatua, mikä puolestaan tarkoitti käsien ja takamuksen kannalta kovempia oloja. Piti myös sopeutua siihen tosiasiaan, ettei tässä maassa olisi mahdollista syödä ravintoloissa mihin aikaan hyvänsä, vaan ne olivat auki ainoastaan iltapäivällä muutaman tunnin ja illalla vasta seitsemän jälkeen! Maaseuseudulla muutamissa ravintoloissa ei ilmeisesti koskaan oltu tavattua englantia puhuvaa asiakasta, sillä usein tämä johti vain kiusalliseen hämmennykseen. Kaikesta huolimatta eteneminen tuntui kaikenkaikkiaan mukavammalta, kuin vaikka Italiassa, ei varmaan vähiten lämpötilojen johdosta, mutta myös pikkuteiden käyttäminen tuntui helpommalta, sillä opasteet olivat asiallisia maaseudullakin ja pikkuteitä riitti joka suuntaan. Ehkä välillä oli myös ihan mukavaa, ettei kaiken aikaa tarvitse olla selittämässä jollekin matkastaan...

Tarkoitukseni oli alunperin olla viikonlopuksi Pariisissa. Torstaiyön vietin Sensin kaupungissa, (n.110km Pariisista suorinta tietä), josta harkitsin jopa hetken ottavani lähijunan huonon sään takia, mutta taivaan selkiintyessä päätin kuitenkin ajaa. Tietysti junalla olisi myös välttänyt suurkaupunkiin saapumisen ongelman, nyt olisi edessä taas moottoritie-pujottelu... Perjantaille sattui erittäin kovaa idän suuntaista tuulta, joten osan matkaa sain ajaa suoraan vastatuuleen, osan sivutuulessa. Pidempään jatkuva vastatuuli on tietenkin myös henkisesti kaikkein väsyttävintä, sillä se saattaa jatkua miten pitkään tahansa, ylämäen jälkeen tietää sentään alamäen koittavan! Noin 100 kilometrin jälkeen aloin olla jo varsin väsynyt ja hostellinkin löytäminen kovin myöhään saattaisi olla vaikeaa, joten tein päätöksen leiriytyä vielä yhdeksi yöksi ehkä 20km ennen Pariisia La Chapellessa (lähellä Euro Disney Landia).

Päätös osoittautui oikeaksi, sillä vielä leirintäalueelta matkaa piti taittaa useampi tunti Seineä seuraillen, joka ei varmasti ollut suorin reitti, mutta todennäköisesti helpoin. Siitä huolimatta olin muutamaan otteeseen hieman hukassa sijaintini suhteen, sillä etukäteen hankkimassani Pariisin kartasta ei ollut vielä tässä vaiheessa hyötyä ja turisti-infosta saamani pyöräilykartta oli tarkkuudeltaan surkea, mutta onneksi ystävälliset ranskalaiset saattoivat tulla tarjoamaan apua jopa kysymättä (ilmeisesti myös siis näytin tarvitsevani apua) ja lopulta löysin suoran väylän Pariisin ytimeen...

Kaupungissa pyöräily sinänsä tuntui melko helpolta heti alusta alkaen, pyöräkaistojakin melkein kuin Berliinissä! Suuntasin kohti halvinta hostellia listassani, jonka onnistuin kokoamaan campingin ilmaisen netin ansiosta. Se sijaitsi melko lähellä pohjoista rautatieasemaa, Boulevard de la Chapellella, joka vaikutti olevan jonkinlainen vedenjakaja paremman ja huonomman alueen välillä, sillä kaikki kadut ennen tätä olivat vielä varsin rauhallisia ja siistejä, mutta La Chapellen metroasemalta alkoi kaaos. Alueen katukuvassa näkyi lähinnä etnistä porukkaa, joka ikävä kyllä useimmissa suurissa kaupungeissa tarkoittaa yhtä kuin slummi. Hostelli oli kuitenkin ihan asillinen ja sijaintikin - etnisestä shokista toivuttuani - melko hyvä metroaseman sekä juna-aseman läheisyydessä, myös posti ja pesula löytyivät vierestä (kätettyäni pesulasta ostamaani aivan normaalin näköistä pesupulveria, kaikki vaatteeni saivat voimakkaan itämaisen aromin). Hostelli oli tietysti täynnä reilaavia teinejä joka puolelta maailmaa, minua ei kuitenkaan juuri huvittanut alkaa sosialisoimaan enempää kuin oli pakko, halusin nyt vain lähinnä levätä ja nauttia hetken paikallaan olosta! Huoneen ikkunasta pääsi hostellin katolle ja tovin oltuani siellä viettämässä laatuaikaa itsekseni, oli sillä välin lihava ja pelokas kiinalaispoika saapunut huoneeseen viikkaten siellä vaatteitaan siisteihin pinoihin... Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hyppäsin huoneeseen ikkunasta ilman paitaa! Pelokas ja lihava kiinalaispoika - joka sittemmin tosin osoittautuikin oikeasti hollantilaiseksi ja ihan mukavaksi - ei edes uskaltanut ottaa vastaan tarjoamaani keksiä!

Tein lyhyen pakollisen kaupunkikierroksen lauantaina sekä sunnuntaina, jätin pyörän hostellille ja ajelin sattumanvaraisesti metrolla ympäri kaupunkia, päätyen kuitenkin samoihin paikkoihin muidenkin turistien kanssa, tai sitten turisteja vain oli kaikkialla... Maanantaina jätin hostellin, mutta päätin poistua kaupungista Amiensin kautta junalla, jonka ansiosta saisin vielä yhden päivän lisää kaupungissa...

Kuitenkin edes päivän tuhlaaminen täällä (jossei halua hukuttaa aikaa johonkin Lovreen) tuntui aika vaikealta. Vaikka kaupunki onkin suuri - tai ehkä juuri siksi - siitä oli vaikea löytää oikein mitään erityisen kiinnostavaa puolta, johon tarttua... Jos Pariisi olisi musiikkia, se olisi jotain klassista, raskasta ja monotoonista vinkunaa, joka tasaisen varmasti etenee omassa tahdissaan täältä ikuisuuteen... Yksi rautainen torni ja tuhat loisteliasta kivipalatsia, miljoona toistensakaltaista katua, laidoilla vähän slummia - jossa voi varmaan kohdata mitä hyvänsä - mutta muualla kaupungissa yllätyksen ovat vähissä. Tämä pätee varsinkin kaupungin ulkomuotoon, sen rytmi on laiska ja aika seisahtunut. Pariisia sanotaan usein klassisen kauniiksi kaupungiksi, mutta ilman tippaakaan ironiaa, omasta mielestäni Helsingin puhtaan valkoinen tuomiokirkko, joka kohoaa pikkukaupungin ylle, on klassisessa kauneudessaan vakuuttavampi ilmestys, kuin yksikään Pariisissa näkemistäni toinen toistaan prameammista rakennelmista! Mahtipontinen veistostaide (varmaankin jostain Napoleonin ajoilta) teki sentään jonkinlaisen vaikutuksen... Pariisi voisi olla ihan mukava kaupunki asua, jos tuntisi sen pintaa syvemmältä, mutta turistin silmin en onnistu tavoittamaan kolmessa päivässä kaupungin sielusta edes pientä aavistusta.

PAKO PARIISISTA
Amiensin kaupungissa törmäsin kirkkoon, joka muistutti kovasti Pariisin Notre-Damesta, mutta omasta mielestäni oli jopa hienompi, varsinkin tässä ympäristössä! Siinä missä Notre-Damen kirkkoon olisi pitänyt jonottaa varmasti tunti kaupalla sisään päästääkseen (jota en edes harkinnut), tänne saattoi vain kävellä ja sisällä oli kourallinen turisteja, sekä muutama nunna myymässä matkamuistoja. Kirkon ristin muotoinen holvirakenne on ilmeisesti tyypillinen ajamn gootti-kirkoille, mutta itse en ollut aikaisemmin nähnyt luonnossa mitään näin vaikuttavaa goottirakennelmaa sisältäpäin! Paljon muuta mainittavaa kaupungista ei nopean läpi ajamisen aikana löytynyt, mutta leirintäalue oli erinomainen ja palvelu poikkeuksellisen kiitettävää! Tämä oli myös ensimmäinen leirintäalue ranskassa, jossa vessassa oli paperia ja pöntöissä reunat - ilmeisesti karskit ranskalaiset eivät moisia mukavuuksia kaipaa, mutta suomalainen silkkipeppuni kyllä osasi niitä arvostaa!

VIIMEINEN VIIPALE RANSKAA - LILLE
Matkalla Lilleen peltojen poikki kohtasin pienten hyönteisten vastarinnan, sillä jo viiden minuutin ajoamisen jälkeen täällä valkoinen paitani oli aivan pienten mustien toukkien peitossa ja tietenkin ne tulivat myös päin näköä tunkeutuen kaikkiin mahdollisiin reikiin! Monenlaisia ötököitä olin matkan aikana kohdannut, mutta nämä pikku paskiaiset olivat ehkä kaikista ärsyttävimpiä esiintyessään näin runsain määrin, oli vain pakko yrittää olla välittämättä niistä...

Lillestä olisikin ehkä enemmän kerrottavaa kuin viime viikkojen tapahtumista yhteensä, joten pyrin kertomaan oleellisimmat... Koko päivän olin tuntenut pientä klappia polkiessa ja ajattelin tarkistaa asian seuraavalla leiripaikalla. Kuitenkin jossain Lillen laitakaupungilla ketjuni räsähtivät poikki, mutta tietenkin mukanani oli varaketjut ja niiden vaihtamiseen meni ehkä 5 minuuttia, joten en vielä tässä vaiheessa ollut kovinkaan huolissani - onhan mahdollista, että ketjut katkeavat ilman erityisempää syytäkin 4000km:n ajon jälkeen... Tämän jälkeen ehdin ajaa ehkä kilometrin ydinkeskustaan, kun ketjut katkeavat uudelleen!! Tässä vaiheessa on tietysti jo selvää, että katkeamiselle on jokin muu syy kuin kuluminen... Tyhjennän lastini Lillen keskusaukiolle ja irrotan takapyörän tarkempia tutkimuksia varten, jota varten joudun myös poistamaan renkaasta ilmat. Huomaankin pian asiaankuulumattoman klapin rattaiden välillä ja kiristän pakan jotenkuten Lethermanilla (oikeasti tähän tarvittaisiin erikoistyökalu, jota minulla ei ole). Saan myös jo kertaalleen katkenneet ketjut askarreltua ajokuntoon, mutta rengasta en kuitenkaan onnistu täyttämään, sillä pumppuni - jota nyt ensimmäistä kertaa matkalla tarvitsin ja jonka kiireessä nappasin juuri lähtiessäni kotoa mukaan - ei sisältänytkään oikeanlaista päätä venttiililleni, aika kiusallista! Myöskään huoltoasemaa ei varmasti kaupungin keskustasta voisi löytää ja ilta alkaa hämärtää, joten valmistaudun jo etsimään sopivaa puistoa yöpymistä varten...

Talutellessani pyörää pitkin Lillen katuja päätän vielä kysellä muutamilta ihmisiltä mahdollista huoltoasemaa... Huomaan tyylikkään oloista nuorta porukkaa, jotka puhuvat englantia, joten kysyn heiltä parin tuloksettoman tiedustelun jälkeen. Huoltoasemaa he eivät tiedä, mutta yhdellä olisi kotonaan oikeanlainen pumppu, jonka luokse porukka on joka tapauksessa menossa, joten lähden heidän mukaansa! Kaikki porukasta osoittautuvat jonkinlaisiksi taiteilijoiksi - espanjalainen valokuvaaja, elokuvaohjaaja, DJ, tanssinopettaja ja NouNou - omalaatuinen intialaisen näköinen tyttö, joka asuu Lontoossa. Päädymme siis viettämään iltaa yhdessä, espanjalainen valokuvaaja ja Lyonilainen tanssin opettaja kokkaavat kaikille maukkaita kasvispitsoja ja muuta pientä, punaviiniä ei säästellä ja vielä hetki sitten painaneet pikku huolet haihtuvat savuna ilmaan, kirjaimellisesti! Tässä voi nähdä jotakin tarkoituksenomaista - monia matkaajia kokoontuneena DJ:n olohuoneeseen (jossa ei ole kattoa) erilaisten sattumusten seurauksena, oma päätymiseni tänne huoltoaseman sijaan lienee kuitenkin oudoimpia tarinoita... DJ:n kämppis sattuu olemaan tänään poissa, joten saan nukkua hänen huoneessaan suuressa pehmeässä sängyssä! Nukumme pitkälle iltapäivään ja saan käydä vielä suihkussakin, joten voin olla vain erittäin kiitollinen ja onnellinen, että kaikkien vaiheiden jälkeen kaikki kävi paremmin, kuin olisi voinut uskoakaan!

Nyt minun olisi vielä löydettävä pyöräliike, jotta voin ostaa uudet ketjut ja pumpun vastaavien tilanteiden varalle, sekä tarkistuttaa varmuuden vuoksi takapakkani... Vaikka Lille ei ole kovinkaan suuri kaupunki, pyöräliikettä saankin tovin etsiä, sillä turisti-infosta annettua paikkaa ei ilmeisesti ole olemassakaan. Joudun turvautumaan McDonaltsin ilmaiseen nettiin, kuten muutamia kertoja aiemminkin täällä ranskassa - Italiassa en ulkomaalaisena voinut niitä käyttää. Lopulta saatuani kaiken hoidettua (jouduin ostamaan varaosat suuresta urheiluliikkeestä, koska pieni liike oli Ranskalaiseen tapaan suljettuna ruoka-aikaan, he kuitenkin tsekkasivat takapakkani ilmaiseksi myöhemmin!), olikin jo sen verran myöhäistä, etten enää tämän päivän aikana pääsisi kovin kauaksi kaupungista, siis päätin suunnata kohti leirintäaluetta kaupungin ulkopuolella, jonne asti en eilen päässyt! Vietän vielä tovin Lillen keskuspuistossa, joka on varmaan suurempi kuin kaupungin koko muu keskusta. Istuskellessani kaikessa rauhassa puiston penkillä nauttimassa juotavaa, kuulen takanani olevassa mäessä kovan rysähdyksen - joku kaatuu pyörällä kovasta vauhdista! Riennän paikalle ja huomaan nuoren miehen olevan pahasti loukkaantunut, hän on yltäpäältä veressä ja varmaankin shokissa, eikä pysty puhumaan mitään, vaan tärisee ja ääntelee tuskaisesti! Paikalla on tässä vaiheessa lisäkseni vain hänen seurassaan ollut pikkupoika, mutta onneksi pian ilmaantuu myös vanhempi mies, sillä en tiedä olisiko täällä ambulanssinkaan tilaaminen onnistunut englanniksi, varsinkin kun en edes tiedä kovinkaan tarkkaan missä päin puistoa olen! Ambulanssin lähtiessä loukkaantunut näyttäisi pystyvän jo puhumaan onneksi jotain... Lillen jätän hieman sekavissa tunnelmissa, sillä tämä kaunis pikku kaupunki tarjosi minulle varsin monenlaisia tapahtumia!

Illalla saavun leirintäalueelle aivan Belgian rajalla, joka on todella viihtyisä, sitä pitää vanhempi pariskunta suurella maatilallaan. Ollessani kokkailemassa omaa kuivamuonaani, telttanaapurini tulevat tarjoamaan minulle kananpaloja ja viiniä, koska he eivät itse tarvitse kaikkea... He ovat Mea ja Anna, äiti ja tytär Hollannista, niin ikään pyöräretkellä. Nautin siis tällä kertaa hollantilaisesta ystävällisyydestä ja jutustelemme iltahämärään saakka. Aamulla saan nauttia myös todella ruhtinaallisesta aamupalasta heidän seurassaan, joka sisältää kaikkea, mitä vain voi toivoa! He kantavat mukanaan kirjojen ja kaikenlaisten pelien lisäksi myös runsasta määrää astioita ja muita ylellisuustavaroita, joten myöskään mukavuudesta ei tingitä! Ehdimme pitkäksi venyvän aamiaisen lomassa jutustella monenlaista ja ennen heidän lähtöään kohti Lilleä, pelaamme vielä tovin pingistä, sillä täällä on pöytä ja tietenkin Anna ja Mea ovat lastanneet mukaansa myös mailat, pallot ja verkon! Saan heiltä lisäksi muutamia tärkeitä vinkkejä Hollaantiin saapumistani varten!

Ranska tarjoaa minulle kuitenkin vielä viimeiset jännityksen hetkensä, sillä olin jättänyt läppärini campingin vessaan latautumaan siksi aikaa, kun olimme pelaamassa - Mean kysellä enkö pelkää jonkun varastavan koneeni, vastasin haluavani luottaa ihmisiin, olihan camping-paikoissa yleensä rehtiä porukkaa.. Joskus liiallinen sinisilmäisyys voi käydä kalliiksi - palatessani koneeni oli kadonnut! Onneksi muistin vessan seinässä nähneeni ilmoituksen kameravalvonnasta, joka ei ehkä ole kovin yleistä, mutta tällä kertaa siitä olisi minulle hyötyä! Marssin siis vastaanotolle ja selitin tilanteen. Tovin katseltuamme hyvälaatuisia valvontakameran nauhoituksia, näimme teini-ikäisen pojan ja tytön pyörivän vessassa erityisen pitkään ympärilleen kuikuillen ja kaikkien muiden ihmisten poisttuttua nappaavan koneen reppuunsa, mutta kameraa he eivät tainneet ottaa huomioon... Tilanne oli tietysti hieman kuisallinen paikan omistajille, sillä he joutuivat nyt ikävään välikäteen. Homma kuitenkin hoidettiin erittäin tyylikkäästi - herra campingin omistaja tunnisti teinit ja lähti samantien jututtamaan heidän vanhempiaan, hän ei myöskään päästänyt minua mukaansa enempien ongelmien välttämiseksi, mikä varmaankin oli viisasta... Kohta omistaja ja viiksekäs rosvon näköinen mies saapuvat koneeni kainalossaan. Rosvon näköinen mies ei edes pyytele anteeksi, vaan sitävastoin hän kehtaa vielä tässä vaiheessa inttää omistajapariskunnalle, etteivät hänen muksunsa tietenkään ole varkaita!! :O

Saan siis kaiken takaisin, myös koneessa kiinni olleen MP3-soittimen (jonka menettäminen olisi voinut matkan sujuvuuden kannalta olla suurempikin harmi kuin koneen), joten tämäkin episodi lopulta päättyi onnellisesti. Käyn vielä ennen lähtöäni erikseen kiittämässä omistajia heidän avustaan tapauksessa ja campingin sympaattinen huoltomies kertoo ranskalaisten olevan maailman epärehellisintä porukkaa, vaikka sitä voi olla päällepäin vaikea uskoa, ja pyytelee vielä anteeksi minulta maanmiestensä puolesta! Haluan kuitenkin edelleen itse ajatella kyseessä olleen ikävä poikkeus, joka olisi yhtä hyvin voinut sattua missä päin maailmaa tahansa, tilaisuus teki ehkä teineistä varkaita... Myöhemmin huomaan koneeni puhuvan ranskaa tapauksen jälkeen, joten he olivat näköjään yrittäneet saada sitä käyntiinkin (Linuxissa pääsee kielen muuttamaan ilman salasanaa).

Ranska oli kaiken kaikkiaan matkani tähän saakka mukavimpia sekä helpoimpia osuuksia, jossa minua hemmoteltiin yltäkylläisellä vieraanvaraisuudella useaankin otteeseen ja jossa myös itse hemmottelin itseäni syömällä ja lepäämällä hyvin Italian paikoin kovempien olojen jälkeen. Kaupunkien ulkopuolella ei pyöräkaistoja liiemmin ollut (aivan pohjoista lukuun ottamatta), mutta ajaminen pikkuteiden varsilla oli silti helppoa ja turvallista. Vapaaseen leiriytymiseen ei mahdollisuuksia juuri ollut, sillä täälläkin kaikki maa kaupunkien välissä on joko teollisuuden ja maatalouden käytössä, joten ranskalainen camping ilman pöntön reunoja tuli erittäin tutuksi!

BELGIASSA HAISEE PASKA
Seuraavaksi lähden matkaamaan kohti Bruggea Belgiassa. Jo Lillestä alkaneet pyöräkaistat jatkuvat Belgiassa vieläkin kattavammin, sillä jopa moottoritietä voi ajaa pyörällä! Ainakaan tässä osassa Belgiaa maisemat eivät päätä huimaa - enimmäkseen näen karua teollisuusaluetta ja valtavasti kaikenlaisia suuria auto- ja huonekaluliikkeitä viivasuoran tien varressa, välissä on uuden näköisiä ällöttävän pikkuporvallisia asuintaloja, joissa on tasaiseksi ajeltu nurmikko etupihalla, ilman ainuttakaan kasvia tai rikkaruohoa - Belgialainen unelma?! Lisäksi kaikkialla haisee voimakkaasti paska, vaikkei edes peltoa ole näkyvissä! Mielikuvat suklaamaasta eivät siis tässä vaiheessa kauheasti imartele, hyvistä pyöräteistä huolimatta! Ennen Bruggea piipahdan syömään johonkin hieman pienempään kaupunkiin matkan varrella, jossa on yksi pitkä ja eloisa ostoskatu, eikä varmaan juuri muuta, paitsi merkillisen runsaasti alastomia mallinukkeja liikkeiden ikkunoissa tai joillakin pelkkä yläosa - jokin paikallinen fetissi? Melkein välittömästi istuuduttuani ravintolan terassille, viereisessä pöydässä hieman vanhempien naisten seurassa istunut, erittäin tyylikkäästi pukeutunut ja sulavasanainen n.30 vuotias mies suuren kukkapuskan kanssa (hän on menossa äitinsä syntymäpäiville) alkaa kyselemään matkastani ja melkein samantien tarjoaa yöpaikkaa kotoaan Gentistä, joka on kuulemma kaunis kaupunki! Matkani ei kuitenkaan tällä kertaa suuntaudu Genttiin päin, joten joudun kieltäytymään houkuttelevasta tarjouksesta.

Saapuessani Bruggen laitamille havaitsen kutsuvan luontopaikan ja päätän käyttää tilaisuuden hyväkseni useamman viikon tauon jälkeen! Rauhallisen yön jälkeen Bruggen metsissä saavun aamulla kaupunkiin, joka on kuin pikku-Venetsia rikkaine turisteineen, myös hinnat vaikuttavat olevan lähes samalla tasolla, mutta tästä huolimatta päätän käyttää majoittumisesta säästämäni rahat 8 euroa maksavaan pannukakkuun, joka on kylläkin kaunis ja herkullinen!! Törmään myös Ceciliaan ja hänen ex-ammattilais-nyrkkeilijämieheensä, nykyiseen taidemaalariin riksallaan, he ovat olleet yli 50 vuotta naimisissa ja Cecilia tarvitsee pitsistä aurinkovarjoaan, ettei hänen "aivonsa palaisi", jutut ovat kylläkin sen verran levottomia, että taitaa olla jo myöhäistä... Cecilia jakaa lehtileikkeitä, jotka kertovat heidän elämästään. Vielä useiden kortteleiden päästä hänen vallaton naurunsa kuuluu selkeästi heidän jatkaessa matkaansa, kaikesta huolimatta piristää tavata myös hieman persoonallisempia ihmisiä tällaisessa kaupungissa!

HOLLANTI - PYÖRÄILIJÄN PARATIISI
Bruggesta eteenpäin ajelen joenvarressa kulkevaa pyöräreittiä kohti Hollantia, viimeistään tässä vaiheessa joudun luopumaan tavastani tervehtiä lähes kaikkia muita pyöräilijöitä matkani varrella (kaupunkien ulkopuolella), sillä nyt pyöräilijöitä on kaikkialla! Eteneminen sujuu päivän aikana kuin itsestään, sillä luonnonkauniissa maisemissa omassa rauhassaan on leppoisaa ajella, säänkin vielä ollessa mitä parhain - ihanteellinen 20-25 astetta ja lähes tuuletonta. Hollannin puolella hyvät pyörätiet tietenkin jatkuvat, eikä täällä enää tarvitse murehtia, pääseekö johonkin suuntaan pyörällä, sillä lähes kaikkialla voi ajaa, tästä maasta on siis helppo pitää heti alusta alkaen näin pyörämatkailijana! Viimeinkin kohtaan myös meren sitten Ravennan ja lautta vie Vlisningenin kaupunkiin, jossa on turistien täyttämä rantabulevardi sekä hulppea uimaranta, jossa käyn tietysti huuhtelemassa päivän pölyt pois meren aaltoihin! Ensimmäinen löytämäni alueen monista leirintäaluista on täynnä ja lisäksi hinta olisi ollut käsittämättömät 45 euroa (mikäli kuulin oikein), mutta mennessäni tarkastelemaan mäen päällä rannassa sijaitsevaa majakkaa, huomaan sen myös oivaksi yöpaikaksi, joten vietän seuraavan yöni merinäköaloin majakan juurella!! Tässä yöpaikassa on todellakin vaikeasti selitettävää tunnelmaa, jonka olisin toivonut voivani jakaa jonkun kanssa... Yöllä herään katselemaan jopa hieman aavemaista maisemaa, jossa laivojen valot seilaavat tummassa horisontissa, majakkani vilkkuessa niille, toisella puolellani alhaalla oleva kylä on hiljentynyt.

Majakalta heräilen kosteissa merkeissä, sillä eilisen sininen taivas on nyt pahaenteisen tumma ja kohta saankin aamupesun taivaantäydeltä. Matkanteko saaristossa on kuitenkin kevyttä ja kuten Mea 80% varmuudella lupailikin, saan myös kunnollista myötätuulta mereltä pohjoiseen päin, varmasti paras myötätuuli koko matkan aikana! Vastaantulijat pusertavat hampaat irvessä etanavauhtia ja itse liidän 30-40km/h lähes tekemättä mitään - tuulella todella on merkitystä! Hollantilaisen liikennesuunnittelun hienous tulee viimeistään täällä selväksi, sillä esimerkiksi saarien väliset sillat on jaettu tasan puoliksi kevyen liikenteen ja moottoriliikenteen kesken - vaikka vähempikin tila riittäisi, tässä haluan nähdä myös symbolista merkitystä kevyen liikenteen arvostuksesta tässä maassa!

BILEET!
Lauantaui-illan jo hämärtyessä hieman ennen Den Haagin kaupunkia jossakin pienemmässä paikassa on bileet ja porukka tanssii konemusiikin tahdissa kylää halkovan joen toisella puolella, minä jään ihmettelemään menoa tien reunaan toisella puolella. Kohta porukka huomaa minut ja alkaa viittomaan tulemaan mukaan, en tietenkään voi vastustaa kiusausta, vaikka tiedänkin, että olisi vielä löydettävä yöpaikka ennen pimeää... Päätän siis mennä vähäksi aikaa katsastamaan menoa, mutta kohta minulle isketään jo kaljaa kouraan ja kaikki haluavat tietenkin jälleen tietää matkastani! Saan kuulla kyseessä olevan after partyt koko viikonlopun kestäville perinteisille juhlille, johon kuuluu mm. koristeltujen ja äänentoistoin varustelujen veneiden selailaaminen pitkin jokea (ovatko Turkulaiset bilejärkkärit ehkä vierailleet täällä??)... Bileiden järjestäjät osoittautuvat kaikki suuriksi "skandinavia-faneiksi" ja yhden tytön sisko jopa soittaa jossakin suomalaisessa tunnetussa bändissä - jota en tietenkään tunne - jotakin tyyliin "deep inside" tms. (ja keikkailevat mm. Rasmuksen kanssa)... Aina kun ajattelen alkaa tekemään lähtöä, jostain ilmestyy uusi pullo olutta (sekosin laskuissa, mutta ainakin 6-7 pulloa) ja kohta olenkin jo hieman humalassa, sillä en ole juonut näin paljon kerralla alkoholia moneen kuukauteen!! Lopulta otan itseäni niskasta kiinni ja päätän lähteä etsimään campingia, joka kuulemma olisi aivan lähellä. En tiedä oliko juopuneisuudellani osuutta asiaan, mutta en onnistu kuitenkaan löytämään campingia kovasta yrityksestä huolimatta, sitävastoin löydän polun, joka johtaa - ainakin illan hämärässä suojaisalta vaikuttaneen - metsän siimekseen... Aamulla huomaan kuitenkin olevani oranssin telttani kanssa melkein keskellä jotakin ulkoilureittiä ja jotkut koiranulkoiluttajat, sekä aikaiset lenkkeilijät pysähtyvät kuikuilemaan pusikkoon, josta telttani loistaa - poistun erittäin nopeasti paikalta ja yritän olla jatkossa valitsematta telttapaikkaa humalassa sekä pimeässä, ainakin molemissa yhtäaikaa! Ehkä huvittavinta näin jälkikäteen ajatellen oli, että huomasin aamulla myös campingin metalliaidan olleen n. 20 metriä telttapaikastani, positiivista oli se, että sain kuitenkin nukkua yöni rauhassa ja säästin jälleen campingin hinnan!

I AM STERDAMN
Sunnuntain tavoitteena on viimeinkin Amsterdam, kilometrejä Den Haagista pitäisi olla korkeintaan 50, joten minulla on aikaa hieman katsella ympärilleni täälläkin... Den Haag on merikaupunki ja sen ympäristössä onkin lukuisia suuria uimarantoja, joilla voisi viettää ylellistä rantaelämää, jos olisi aikaa ja rahaa, täällä on kaikkea mitä rantalomalta voisi vain toivoa, paitsi etelän 40 asteen lämpötiloja - joista ainakaan itse en piittaisikaan! Surffailijat ja turistit täyttävät rannat aamusta alkaen, itse päätän kuitenkin tällä kertaa pidättäytyä rantaelämältä. Pyöräreitti pohjoiseen kulkee aluksi lähellä rantaa hiekkakumpujen keskellä, välillä harhaudun reitiltä uimarannalle ja joudun ajamaan takaisin päin, sillä karttani ei ole riittävän tarkka sisältääkseen kaikkea informaatiota, mihin jokapuolella sojotavat pyöräilyopasteet viittaavat... Amsterdamin opasteet alkavat kuitenkin jo n. 35km ennen kaupunkia, joka on aika hyvin pyöräilyopasteille, yleensä etäisyydet ovat luokkaa 2-10km. Jokea seuraillen saavun hyvissä ajoin n. klo 16-17 Amstelveen, Amsterdamin laitakaupungille, jossa on sijaitsee myös suuri puistoalue "Amsterdamn Bos" sekä lentokenttä. Puistossa saisi lisäksi leiriytyä vapaasti kylttien mukaan, mutta kolmen metsäyön jälkeen kaipaan ainakin suihkua ja lisäksi turvallista paikkaa tavaroilleni.

Päätän kokeilla muista suurkaupungeista poiketen tällä kertaa campingiä ja tutustua kaupunkiin pyöräillen, onhan se täällä tavallaan luonnollisin tapa liikkua! Camping-kyltit opastavatkin puistossa sijaitsevaan suureen paikkaan, joka on n. 7km keskustasta. Vastaanotossa mies ei todellakaan vaikuta asiakaspalveluhenkiseltä ja tuntuu kaiken aikaa, kun en olisi lainkaan tervetullut tänne, kaikki ohjeet hän antaa hätäisesti ja agressiiviseen sävyyn, en edes uskalla kysyä häneltä mitään, haluan vain nopeasti pois epämiellyttävästä tilanteesta toivoen muiden ihmisten täällä olevan mukavampia! Pian huomaan myös kuitissa olevan erikoisia summia ainakin 8 euron edestä ja päätän kysyä asiasta viimeistään lähtiessäni... Heti alusta alkaen paikka suorastaan huokuu "pahaa karmaa" ja kaikki on maksullista, jopa suihku! Vessat ovat törkeässä kunnossa ja tietenkään paperia ei ole, vaan sitäkin pitäisi maksaa! Tämä on myös ensimmäinen paikka, jossa kieltäydytään ottamasta laitteitani turvalliseen paikkaan latautumaan! Täällä on runsaasti nuorta porukkaa, varmaan kaikkialta maailmasta, mutta erityisesti kuulee puhuttavan saksaa ja ehkä jotakin portugalia... Positiivisena voi ehkä nähdä sen, että nättejä tyttöjä on runsaasti ja muutenkin suurin osa porukasta vaikuttaa asialliselta, mutta äänekkäimpien teinien yön läpi jatkuva mellastus antaa lopullisen leimansa koko paikalle - jos en olisi jo maksanut kahdesta yöstä, saattaisin tässä vaiheessa harkita paikan vaihtoa...

Maanantain käytän kaupunkiin tutustumiseen. Amterdamn vaikuttaa aluksi hieman hahmottomalta kaupungilta, sillä ei ole nopeasti katsottuna mitään erityisen tunnistettavaa piirrettä tai suurta monumenttia, ainoastaan runsaasta määrästä polkupyöriä ja ehkä kaupunkia halkovista kanaaleista (joita on tietysti muissakin kaupungeissa) voi huomata olevansa juuri täällä, sekä tietysti joka puolella leilailevasta kannabiksen tuoksusta! Kaupunki on myös kauttaaltaan todella siisti ja vaikuttaa kaikinpuolin turvalliselta ja selkeältä - toisin kuin ehkä kaupungin maine paheiden pesenä saattaisi antaa olettaa... Toki myös laadukkaan modernin arkkitehtuurin läsnäolo keskustassa on melko poikkeuksellista verrattuna moniin muihin kaupunkeihin esimerkiksi Ranskassa. Siinä missä monissa keski-Euroopan turistikaupungeissa tunsi olonsa paikkaan kuulumattomaksi, täällä nuoret turistit ovat enemmistöä ja polkupyörä yleisin liikenneväline, joten sovin erittäin hyvin sekaan! Päätän tällä kertaa käyttää aamupäivän kuvataiteesseen, sillä olen tähän asti sivuuttanut kaikki museot ja galleriat edellisissä suuremmissa kaupungeissa. Maksan huikeat 12 euroa päästäkseni kansallismuseoon, lähinnä Rembrandit kiinnostivat... Museo on kuitenkin tällä hetkellä remontin vuoksi todella pieni ja kierrän sen läpi ehkä puolessa tunnissa ilman suurempia taide-elämyksiä, kiinnostavimpana ehkä Miron ja Jan Steenin (1700-luvun realisti, Miron ihailema) ripustaminen rinnakkain yhdessä huoneeseessa. Seuraavaksi suuntaan valokuvakeskukseen, jossa onkin meneillään freakshow nimeltään Inez Van Lamsweerde/Vinoohd Matadin - käsittääkseni siis jonkinlaisen tranformaation kokenut taiteilija? Täältä saan rahoilleni huomattavasti enemmän vastinetta ja kierrän näyttelyn pariinkin kertaan. Loppupäivän vietän lähinnä vain kaupungissa ympäriinsä ajellen ja keskuspuistossa istuskellen, mm. tätä blogia kirjoitelle... Coffee-shoppiin ei oikeastaan enää tehnytkään mieli, ehkä sitten seuraavalla kerralla tässä kaupungissa...

Seuraavan yön saan taas kuunnella saksalaisten teinien mekastusta, jotka ovat parkkeeraanet urheilumersunsa viereiselle telttapaikalle. Vastaanotolla kysyn kuitin erikoisista summista ja saan kuulla siinä olevan ainakin 2 kahvia ja jotakin muuta epämääräistä... Vakuutan, etten ole saapuessani ostanut kahvia tai muutakaan, mutta tätä on kuulemma jälkeenpäin mahdotonta todistaa ja epäystävällisen herra campingin omistajan lävitse on helppo nähdä - hän muistaa minun tulleen kaksi päivää sitten, muttei kuitenkaan ole muistavinaan mistä hän minua laskutti ja toisaalta hänen olisi pitänyt myös sillä hetkellä huomata, ettei 11+11 ole 30 euroa, joten tulkitsen kyseessä olleen täysin tahallinen vedätys. Jos heillä olisi rehelliset aikeet, voisi myös olettaa viimeistään tässä vaiheessa löytyvän jonkinlaista yhteistyöhalua... Todennäköisesti he ovat tehneet tätä ennenkin - nuori asiakaskunta ei välttämättä osaa vaatia oikeuksiaan - enkä minäkään tässä vaiheessa jaksa alkaa räyhäämään asiasta, varsinkin kun heillä on pikkulapsi tiskin toisella puolella, harkitsen kuitenkin asiasta valittamista periaatteen vuoksi kotiuduttuani jollekin paikalliselle viranomaistaholle...

Amsterdamista olen lähdössä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Itse kaupunki vaikutti paikalta, jossa voisin hyvin ajatella vaikka asuvani, mutta surkean leirintäalueen varjo painoi yhä tunnelmia alaspäin. Onneksi sentään turisti-infossa kohtasin parempaa asiakaspalvelua ja sain sieltä maan pohjoisen osan käsittävän pyöräilykartan, sekä lisäksi arvokkaita vinkkejä reittivalintojen suhteen. Lopullisesti poistun kaupungista vasta myöhään iltapäivällä, sillä seikkailin vielä tovin pohjoisemmissa osissa kaupunkia.

AMSTERDAMISTA PHJOISEEN
Rautatieaseman takaa lähtevä lautta vie toiselle puolelle jokea, josta alkavia maisemareittejä seurailleen matkani jatkuu taas leppoisissa tunnelmissa kohti pohjoista. Juuri tällaista pyörämatkailu voi olla parhaimmillaan - ei edes huomaa polkevansa, voi vain nauttia maisemista ja hengittää raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tietenkin hyvää musiikkia kuunnellen! Ilmakin on taas selkeä, muttei liian kuuma.

Suurin osa reitistäni seurailee joen vartta, mutta välillä saan nauttia myös merellisistä maisemista sekä mereltä puhaltavasta myötätuulesta, joka siivittää menoani entisestään. Muihin pyöräilijöihinkin törmää vain harvakseltaan ja joskus havahdun kuin jonkinlaisesta puoliunesta saapuessani paikkoihin, joissa liikennettä on enemmän. Kaikesta helppoudesta huolimatta en etene päivän aikana kovinkaan pitkälle, sillä pidän myös pitkiä taukoja nautiskellen olostani juuri tässä ja nyt! En varmaan edes kykenisi täällä saamaan sellaista suoritusvaihdetta päälle, joka paikoin alkumatkasta, sekä myös Italian karummilla osuuksilla löytyi itsestään - olen tyytyväinen, että päätin tehdä matkani juuri tähän suuntaan jättäen helpommat osuudet loppuun...

Pyöräkarttaani merkityistä alueen lukuisista leirintäaluista yksi sattuu kohdalle juuri sopivaan aikaan ja huomaan heti tämän paikan olevan mahdollisimman täydellinen vastakohta edelliselle - pieni, rauhallinen, viihtyisä (jopa vessassa on kukkia), todella siisti ja halpa (6 euroa)!! Toinen paikkaa pitävästä vanhemmasta miespariskunnasta on pukeutunut nuorekkaasti, blondannut hiuksensa ja koristautunut kultaisin koruin, hän ottaa minut lämpimästi vastaan. Toinen on vanha merimies, joka kertoo käyneensä suomessa ainakin 20 kertaa ja esittelee suomenkielen taitoaan mm. laskemalla yhdestä kymmeneen sekä tiedustelee, saako Suomessa jo nykyään ostaa alkoholia, sillä hänen siellä viimeksi käydessä myytiin vain pimeää viinaa hämärillä kujilla... Tämän leirintäalueen suihkusta nautiskelen pitkään ja hartaasti, sillä se on todella erinomainen ja tietenkin maksuton! Suihkua tosin saattaisi olla luvassa myös ajopäivälle, sillä jälleen edellisen päivän selkeys on vaihtunut sateeksi, jonka hellittämistä odotellessa on aikaa taas kirjoitella blogia...

ITÄÄN
Vaikka paikka olikin niin mukava, että olisin mielellään viihtynyt pideemäänkin, on matkan jatkuttava ja pääsen viimein lähtemään joskus puoli neljän aikoihin sateen tauotessa ja matkaan pohjoista kohti pitkin rannassa kulkevaa reittiä. Den Oeverissa syön todella persoonallisesti sisustetussa merimieshenkisessä ravintolassa kalliin, mutta kaikinpuolin mainion aterian. Taivas on jälleen tummunut ja edessä olisi meren ylitys Frieslandiin käyttäen yli 60km pitkää lahden ylittävää tietä. Aikaa ennen pimeää ei kuitenkaan olisi enää montaa tuntia ja meritiellä tuskin olisi leiriytymismahdollisuuksia, mutta koska tuuli on ollut koko päivän idän suuntainen, arvelen saavani hyvää myötätuulta, joten päätän ottaa riskin ja lähteä ylitykseen. Saan todellakin tuulen jälleen avukseni ja mustien pilvien seuratessa aivan kannoillani, kiidän Frieslandin puolelle leveää pyörätietä ylhäisessä yksinäisyydessäni alle parissa tunnissa, vaikka pysähtelen välillä ottamaan kuviakin - varmaan jonkinlainen henkilökohtainen ennätykseni tämän matkan aikana! Vasta saapuessani Harlingenin kaupunkiin taivas lopullisesti repeää, mutta nyt sillä ei enää ole paljon väliä, sillä löydän onneksi myös campingin samantien ja leiriydyn tyytyväisenä päivän suoritukseen myöhäisestä lähdöstä huolimatta.

Seuraavan päivän tavoite on Groningen. Aamulla tunnen oloni ensimmäistä kertaa matkan aikana hieman heikoksi, ehkä lieviä ruokamyrkytyksen oireita, muttei varmaan mitään vakavaa. Kun saan syötyä ja pääsen liikkeelle olokin paranee ja sateinen aamu muuttuu aurinkoiseksi päiväksi. Saan jälleen lievää myötätuulta ja nautin ajamisesta sekä maisemista.

Tuntuu, että mitä pidemmälle matka etenee, sitä helpommaksi ajaminen tulee - en ole enää pitkää aikaan tuntenut minkäänlaista haastetta etenemisessä sinäänsä - johon tietysti osittain on vaikuttanut myös Hollannin mahtavat pyörätiet, maan tasaisuus sekä saamani tuuliapu... Joka tapauksessa, jos matkani jatkuisi vielä pitkään, suurimmat haasteet lienisivätkin henkisellä puolella, kuinka kauan psyyke kestäisi esimerkiksi jatkuvaa yksin olemisesta vai tottuisiko siihenkin lopulta?

Leuuwardenin kaupunki vaikuttaa kokoonsa nähden suhteellisen eläväiseltä paikalta. Yksi hauska yksityiskohta kaupungin vilskeestä jäi mieleen, jota muistellessa vieläkin naurattaa - tumma hoppari, jonka housut laahaavat ämaata laahustaa pää alhaalla ja lippis vinossa pitkin keskustoria... Hopparin laahustava liikkuminen näyttää jo sinäänsä hieman huvittavalta, mutta kun havaitsen hänen lisäksi ulkoiluttavan pientä valkoista kania, joka loikkii sinne tänne hihnan toisessa päässä pitkin toria, on näky absurdiudessaan sitä luokkaa sitä luokkaa, että voisi hyvin ajatella kyseessä olevan jonkinsortin performanssin, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan usko olleen... :D

Saavun illaksi Groningeniin, kuten olin suunnitellut ja yövyn kaupungin suuressa puistossa sijaitsevassa campingissa. Kaupunki ja puisto ovat ilta-auringossa erittäin kauniita. Campingissä tapaan vanhan miehen, joka on jalkapatikalla liikenteessä, menemme yhdessä kaljalle campingin baariin ja hänellä riittää kerrottavanaan jos jonkinlaista tarinaa, joten olen pelkkänä korvana...

Juuri nyt hyödynnän jälleen McDonaltsin ilmaista nettiä (pirtelön hinnalla), jotta saisin viimeinkin blogia päivitettyä... Sen jälkeen tutustun hieman kaupunkiin ja jatkan matkaani toivoen olevani viimeistään töideni jatkuessa hieman yli viikon päästä kotona! Tällä hetkellä on vielä epäselvää kulkeeko reittini Tanskansalmen ja ruotsin kautta (junan+laiva) vai Saksasta laivalla, päätökseen vaikuttaa tietenkin eniten hinta...

Italia

Koska Italian uusi laki ei terroristien pelossa (!!) salli ulkomaalaisten käyttää ilmaisia Wi-Fi-yhteyksiä, ei mahdollisuuksia blogin päivittämiseen ole ollut paria leirintäaluetta lukuunottamatta. Tässä nyt siis tapahtumia muutaman viikon ajalta...

* * * * *

KOHTI ITALIAA
Lienzistä selviydyttäni tarkoitus oli ajaa ainakin Italian rajalle saakka, sinne olisi korkeintaan 50km, mutta edessä saattaisi olla vielä kohtalaisen haastellista vuoristoa... Alkuun nousut tuntuivat lasten leikiltä edellisen päivän vastaaviin verrattuna, mutta lähempänä rajaa Alpit tarjosivat minulle vielä viimeiset todelliset haasteensa, ikävä kyllä osa jyrkimmistä nousuista piti tehdä tunnelin sisällä, joka oli varmasti matkan tähän saakka vastenmielisempiä kokemuksia. Onneksi suurimman osan matkaa sentään tunnelin toinen sivu oli avonainen, ettei aivan pimeässä tarvinnut pusertaa ylöspäin, mitään levähdysmahdollisuuksia ei kuitenkaan tunnelissa ollut, mikä ahdisti melkoisesti... Tässä vaiheessa jalkanikin olivat jo aika väsyneet ja tietysti myös eilisen nousut tuntuivat yhä varsinkin polvissa. Edellinen alppitie oli tiemaksun avulla ylläpidettävä (pyöräilijöille ilmainen), joten varmaankin siksi suurimmaksi osaksi hyvässä kunnossa ja levähdyspaikkojakin oli todella runsaasti, tämä tie puolestaan oli paikoin varsin kehnossa kunnossa. Liikenne oli onneksi hiljaista, pyöräilijöitäkään ei juuri näkynyt.

Selviydyttäni karmaisevista tunneleista, vastassa olikin raja, joka sijaitsi tämän tien korkeimmalla kohdalla. Syötyäni rajan pikkuravintolassa viiden euron pastan ja vastailtuani hassusti puhuvan tarjoilijan ja muutamien muiden asiakkaiden ihmettelyihin, laskettelin ilta-auringossa alas uuteen maahan. Leiriydyin vehreälle niitylle, jonka sattumalta löysin sopivasti syrjässä tiestä - varmasti parempi telttapaikka kuin useimmat leirintäalueet! Illalla huomasin, ettei osa puhelimeni näppäimistöstä toimi, se oli nyt siis käyttökelvoton, ja tämän piti olla kosteutta sekä kovempaa käsittelyä kestävä malli! Varapuhelimeni puolestaan oli täysin mykkä! Kumpikaan puhelin ei tietääkseni ollut kastunut erityisemmin - näitä laitteita ei todellakaan ole tehty kestämään!

KOHTI VENEZIAA
Seuraavana aamuna heräsin poikkeuksellisen aikaisin ja lähdin puhelimen menetyksestä huolimatta hyvillä mielin kohtaamaan Italiaa. Hillittyihin saksalaisiin (ja itävaltalaisiin) viime aikoina tottuneena, Italialainen sosiaalisuus olikin aluksi vähän hämmentävää, minne vain parkkeerasinkin pyöräni, varsinkin miehet - nuoret ja vanhat - tulivat kyselemään matkastani ja monet vaikuttivat lähes hurmioituneilta saadessaan tietää, että olen ajanut tänne Suomesta! Jopa tien varressa asfalttia tehneet työmiehet halusivat tietää minne olin matkalla, täällä päin ei selvästikään oltu kovin usein tavattu pyörämatkailijoita! Pyörämatkailu onkin tavallaan automaattisesti sosiaalinen tapa matkustaa, koska ihmisillä kaikkialla on syy lähestyä minua, mutta Italilaiset ovat tietysti muutenkin tässä suhteessa oma lukunsa!

Alppien jälkeen etelään päin tie oli tasainen ja suora, maisemat melko tylsiä, enimmäkseen jonkinlaista teollisuusaluetta eikä vastatuultakaan ollut, joten matka sujui joutuisasti. Vaikka lämpöäkin piisasi ainakin 35-40 asteen verran, ajopäivä oli tähän astisen matkani parhaita, n. 200 kilometrin matka Venetsiaan taittui päivässä melko kevyesti. Illalla huomaan renkaassani vieraan esineen, se osoittautuu jonkinlaiseksi metallikoukuksi, mutta saan sen onneksi suhteellisen siististi poistettua, eikä se ilmeisesti ole lävistänyt kevlar-kuorta... Nyt täytyy vain tarkkailla tilannetta, sillä tietysti pienikin reikä ulkokumissa saattaa altistaa rengasrikolle, ulkorenkaita minulla ei mukanani ole.

VENEZIA
Leiriydyin lentokentän takana sijaitsevalla valtavan suurella leirintäalueella. Täällä on yökerhoa ja uima-allasta myöten kaikki mukavuudet. Yökerhossa oli jotkut toogabileet ja kaiken ikäisiä italiattaria (ja varmaan muitakin kansallisuuksia) virtasi ohitseni pikku toogissaan, käytin kuitenkin illan tällä kertaa ilmaisen netin hyödyntämiseen, sillä biletykseen olisin ollut nyt liian väsynyt... Täällä kohtasin myös pari pientä menetystä lisää varusteiden suhteen - ensinnäkin teltastani halkesi toinen kahdesta kaaresta, toiseksi hukkasin jonnekin läppärini suojan. Teltan kaaren yritin ensin korjata "jeesusteipillä", mutta se ei kestänyt jännitystä, onneksi teltan mukana toimitettiin metallinen putkilo, jolla homma hoitui, ainakin toistaiseksi... Ja toisaalta, nyt jos vaikka toinenkin kaari vielä hajoaa, olen käytännössä vailla telttaa! Lisäksi huomasin pohjan saumassa repeämän, josta muurahaisia virtasi solkenaan sisään ja ulos (paikattuani sen ne alkoivat pyöriä hädissään ympyrää)! Nyt pitää vain toivoa, että pärjään tällä teltalla loppuun saakka, mutta tuleville reissuille en ehkä enää naivisti yritä "suosia suomalaista" - Haltin laatu ei oikein vakuuta! Läppärille suojan tein repun juomasäiliön "thermobagista", joka oli suunnilleen sopivan kokoinen ja ollut lähes käyttämättömänä.

Venezia, matkani jonkinlainen puolivälietappi, osoittautui välittömästi hankalasti lähestyttäväksi näin pyöräilijänä. Selviydyttyäni moottoritiestä (jota ei voinut millään ohittaa) ja karseasta sillasta, vastassa oli autojen kaaos, kun kaikki turistit pyrkivät parkkihalleihin. Tiedossani oli, ettei kaupungissa voisi autolla liikkua, mutta olin yllättynyt, ettei myöskään pyöräily ollut käytännössä mahdollista, koska silloilla oli pelkät rappuset! Kannoin pyörän varusteineen muutaman sillan yli muiden turistien kummastellessa touhua, sen jälkee päätin hylätä etukäteen katsastamani kaupungin toisella laidalla sijaitsevan hostellin ja hyväksyä ensimmäisen vastaan tulevan.

Hetken ihmeteltyäni erään paikan suljetun oven takana, vieressä kukkia kastelemassa ollut vanhempi herra viittoo minua tulemaan mukaansa. Seuraan häntä vastapäätä olevaan hienon näköisen ravintolaan, herra osoittautuu sen omistajaksi. Hän tiedustelee mistä olen ja kuultuaan vastauksen lähes teatraalisen innostuneena iskee jonkun punaisen drinkin pöytään ja huutaa "BRAVO FINLANDIA!" ja muuta vastaavaa... Herra ravintoloitsijalla on esiintymisessään sellaista luontevuutta, kuin vain aidolla Italianolla voi kuvitella olevan ja muutenkin kyllä oikein karismaattinen tyyppi! Hän toistelee myös "Suomi-Suomi" ja kirjoittaa ensin lapulle 50e, mutta vetää sen samantien yli ja kirjoittaa uudestaan "40e VIVA FINLANDIA!" ja iskee toisen drinkin pöytään! Hinta tuntuu slti minun budjetissani aika suurelta, mutta tämän shown jälkeen väsyneenä kanniskelemaan pyörääni pitkin kaupunkia, päätän hyväksyä sen, varsinkin kun herra tarjoaa vielä turvallista paikkaa pyörälleni omassa "makasiinissaan". Lisäksi tässä vaiheessa jo on selvää, ettei kaupungin hintataso ole alhaisimmasta päästä, usean hengen "dormikin" olisi maksanut halvimmissa hostellissa 25e, nyt saisin oman rauhan vain 15eurolla lisää... Herra ravintoloitsijan intialaisen näköiset apupojat auttavat minua pyörän kanssa ja tulevat näyttämään muutaman korttelin päässä sijaitsevan huoneeni. Nousemme kotoisasti narisevat vanhat portaat toiseen kerrokseen ja huone onkin kaikinpuolin aivan luksusta minulle, jopa kaksi sänkyä ja varustelu kuin hyvässä hotellissa! Ikkuna on rauhalliselle pikku kadulle, mutta ulko-ovesta astuessaan on samantien kaupungin sykkeessä, täydellinen paikka siis! Innoissani huoneestani menen saman tien syömään herra ravintoloitsijan ravintolaan ja kysymättä hintaa tilaan pasta Bolognesen ja veden, edellisen kerran rajalla sama maksoi noin 6 euroa. Syötyäni herra ravintoloitsija kantaa pöytääni vielä "Tiramisun" ja drinkin korostaen, että maksan vain ruoasta ja vedestä, tämä on häneltä "FOR FINLANDIA!"... Yllätyn nähdessäni laskun - 19e - voiko tässä todella olla vain ruoka ja vesi?! Laskuttiko hän silti kaikesta muustakin, vaikka nimenomaan korosti tarjovansa? Kysyn laskussa olevia eri summia ja ne ovat kuulemma "veroja"... Tosin ravintola on melko kalliin näköinenkin ja totean, että myös muissa ravintoloissa samalla turistien täyttämällä kadulla pelkän Pastan hinnat ovat 15e:n luokkaa, tämähän vetää vertoja jopa Helsingin hinnoille, ravintolabisnes lienee aika tuottoisaa tässä kaupungissa!!

Varsinkin näin paikallaan ollessa pitkälle iltaan jatkuva kuumuus alkaa jo ahdistamaan, tähän kun vielä lisää valtavan määrän turisteja ja kalliit hinnat kaikessa (esim. 2 jäätelöpalloa 3 euroa!), alan saada tarpeeksi Venetsiasta! Täällä on ihan mukavaa vain kävellä pitkin pikkukujia, mutta tässä helteessä sitäkään ei jaksa kovin pitkään. Lepäilen vain nauttien oman huoneeni rauhasta suurimman osan päivää ja illalla teen vielä pienen kävelylenkin kaupungille. Tuntuu, että tämä on nähty, tässä kaupungissa tuskin tapahtuu mitään odottamatonta, nyt Venetsia turisteineen saa puolestani upotakin!

RANNIKOLLE
Veneziasta päätän suunnata rannikolle etelään, kohteena Ravenna, koska haluan päästä ainakin kerran uimaan välimeressä! Sillalla törmään saksalaiseen pariskuntaan pyörillä, jotka näyttävät olevan tekemässä pidempääkin matkaa, mutta heillä onkin auto odottamassa lentokentällä... Hekin ovat juuri kohdanneet italilaisen liikennesuunnittelun todellisuuden (jossa myös valtavan kokoinen liikenneympyrä näittäisi olevan suuresti muodissa) ja ovat palaamassa kaupunkiin päin, koska sillan tätä puolta on mahtonta päästä pois kaupungista. Siispä lähden heidän mukaansa etsimään toista reittiä, molemmat puhuvat hyvää englantia ja vaikuttavat muutenkin sivistyneiltä, mukavilta ihmisiltä. Tiemme kuitenkin eroavat pian ja pariskunta toivottaa "good trip for you Kiiski"! :)

Ravennaan johtavaa pienempää 309 tietä ei tietenkään ole opastettu moottoritien ohi, vaan joudun jälleen arvailemaan ja lopulta löydän tien alun jostain lähiöslummista. Maisemat ovat tylsää tasaista teollisuusaluetta, runsaasti huoltoasemia ja vähän mitään kiinnostavaa, kuin ajaisi jotain ylipitkää kehäkolmosta! Noin 150km:n matka taittui kuitenkin joutuisasti ja olin illalla kaupungin lähettyvillä olevilla rannoilla, joilla on kymmenien leirintäalueiden suma! Ensimmäinen paikka on kokonainen valtava turistikylä ja voin jo arvatakin hintatason, telttapaikka maksaisi n. 30 euroa yö! Seuraavassa paikassa selviäisi n. 20e:llä, mutta tämäkin on vielä liikaa, joten päätän katsastaa ainakin yhden paikan vielä. Päätän kokeilla onnistuuko täällä tinkiminen myös leirintäalueilla ja onnistunkin saamaan tänne telttani 15 eurolla, joten hyväksyn tämän illankin jo hämärtyessä. Kohtaan ensimmäistä kertaa ilmeisesti aidon Italiaisen camping-hengen, joka on jälleen kerran täysin toisenlainen kuin saksalainen! Näyttäisi, että nämä ihmiset asuvat täällä, perheet ovat kerääntyneet illastamaan tv-ruutujen loistaessa karavaanien suojista, monilla on jääkaapit ja suuret pöydät, alue on valtava, mutta vaunut ovat tiiviisti kiinni toisissaan, naapureiden kanssa sosialisoidaan... Ja olen varmasti ainoa telttailija täällä, naapurini katsovat hieman säälien kun ryömin pieneen telttaani väsyneenä, italilaisille ilta tarkoittaa kuitenkin parasta yhdessäolon aikaa ja perheiden pienimmätkään eivät tunnu hiljentyvän ainakaan ennen puoltayötä!

Ravenna vaikuttaa todella hiljaiselta paikalta, ehkä siksi, että lämpömittari näyttää +45! Vain keskustorilla on kourallinen turisteja. Täällä pankkiautomaatti meinaa syödä korttini, joka olisi ollut erittäin kiusallista tässä tilanteessa, sillä minulla on käteistä vain muutamia euroja! Varmaankin 10 minuutin ajan laite on jumissa ja pyytää vain odottamaan, soitan siinä olevaan palvelunumeroon, josta tovin musiikin musiikinkuuneltuani saan luurin korvaan, puhuessani englantia! Viimein hiljaisella kadulla näen tumman afrikkalaisen näköisen miehen, jota pyydän apuun! Hän puhuu onneksi englantia ja on todella avulias. Hetken tilannetta ihmeteltyämme hän tökkää korttinsa samaan reikään, jossa omani on jumissa ja samassa tulee näkyviin Windowsin työpöytä ja läjä virheilmoituksia - onpa luotettavan oloista - ja saan viimein korttini ulos!! Olisin ollut todella pulassa, jos musta enkeli ei olisi sattunut tällä kertaa paikalle, tämän pankin automaatteihin en enää korttiani työnnä!!

KOTIIN PÄIN
Ravenna saa nyt jäädä matkani eteläisimmäksi paikaksi, lisää lämpöäkään en yhtään kaipaa! Seuraavaksi suuntaan Bolognaan ja muistaakseni hieman ennen Lugon kaupunkia tapaan Emilion. Hän on nyt liikkeellä kilpapyörällään, mutta kiinnittää huomionsa minuun erityisesti, sillä hän on itse edellisvuonna ajanut Amerikan läpi (joka pituudeltaan vastaan suunnilleen omaa matkaani). Emilio on ehkä n. 50 vuotias ja puhuu täydellistä englantia, luulenkin häntä ensin englantilaiseksi tämän vuoksi. Selviää, että hän on täällä nyt vain perheensä luona käymässä, mutta itse asuu Brysselissä ja hänellä on myös suomalainen ystävä, jonka vuoksi osaa muutaman sanan suomeakin... Emilio tarjoaa minulle kaupunkikierroksen Lugoon, sekä kylmän juoman paikallisessa baarissa! Hän tuntee seudun erittäin hyvin ja kertoilee knoppitietoa paikkojen historiasta. Emilio vaikuttaa niin ikään erittäin sivistyneeltä henkilöltä, kuten oikeastaan kaikki tapaamani pyörämatkailijat missä päin tahansa!

Havaitsen, että kaikkien vähääkään suurempien kaupunkien liepeillä seisoskelee vähäpukeisia tyttöjä tienvarressa, he ovat melko tarkalleen n. kilometrin etäisyydessä toisistaan (joten ilmeisesti touhu on enemmän orgasinoitua, kuin aluksi saattaisi näyttää) ja odottavat tässä epäinhimillisessä paahteessa jonkun autoilijan noukkivat heidät kyytiinsä, poliisikaan ei näytä puuttuvan asiaan, joten huoraus lienee melko avoimesti mahdollista täällä päin! En kuitenkaan kaipaa nyt maksullista seksiä, vaan illan hämärtyessä alan taas haikailla leirintämahdollisuuksia. Tällä tiellä kohti Bolognaa ei kuitenkaan ole yhtään leirintäaluetta, sillä Italiassa ne ovat aina keskittyneet vain tiettyihin turistien suosimiin paikkoihin. Olen jo hieman epätoivoinen yöpaikan löytymisen suhteen, sillä jos jossain onkin pieni pläntti metsää, se on suljettu piikkilanka-aidoin, ilmeisesti kaikki vähänkään vihreät paikat ovat yksityisessä käytössä! Hieman ennen kaupunkia huomaan kuitenkin jonkinlaisen julkisen luonnonpuiston, jotka siis ovat eittäin harvinaisia täällä! Ei mikään eityisen viehättävä paikka tämäkään, mutta parempaakaan en voisi löytää!

Bologna on kaunis ja mukavan oloinen paikka vanhojen muurien suojissa, sopivan kokoinen kaupunki, jossa on leppoisan oloinen tunnelma, tällaisessa paikassa voisi kuvitella vaikka asuvansa! Keskustorilla on valtava ulkoilmaelokuvateatteri ja pyöräni kerää taas muiden turistien katseita suurella aukiolla. 23-vuotias Italialainen Daniel tuleekin juttelemaan ja on aivan hurmioitunut kertoessani matkastani samat perusfaktat, kuin kaikille muillekin. Hän hakee kaverinsakin ihmettelemään outoa matkalaista ja vaihdamme yhteystietoja, vaikken tiedäkään oikeastaan miksi... Vaikka Italialaisten innostuneeseen ihmettelyyn alkaakin olla jo vähän tottunut, tietysti siitä saa aina vähän lisää virtaa itselleenkin!

Bolognasta matka jatkuu Modenan kautta Parmaan. Tie on edelleen tasaista ja mereltä päin puhaltava lievä myötätuuli siivittää matkaa melko kevyesti. Ajan niin pitkiä etappeja kuin mahdollista, sillä kuumuuskaan ei ole kovin häiritsevää ajaessa, heti pysähtyessä hiki alkaa virrata vuolaana. Modena on niin ikään ilmeisesti historiallinen vanha kaupunki, siellä on jopa useita suuria puistoja toisin kuin useimmissa tähän asti näkemissäni Italialaiskaupungeissa! Ihmiset piilottelevat kuitenkin kuitenkin jossain sisätiloissa, sillä kadut ovat täälläkin lähes pelottavan autiot, varsinkin kun päivä sattuu vielä olemaan sunnuntai! Tämän vuoksi myös jopa kaikki huoltoasemat matkan varrella ovat suljettuna, jonka johdosta myöskin juoman hankinta hankaloituu! En löydä Modenasta edes yhtään avonaista ravintolaa ja jatkan melko pian Parmaan... Matkalle osuu yksi valtavan kokoinen supermarketti, joka näyttäisi yllättäen olevan auki, ihmiset kantavat lavoittain juomia ulos kaupasta ja janoisena, sekä nälkäisenä kiirehdin sisään... En kuitenkaan ehdi kovinkaan pitkälle, kun koppavan näköinen rouva pysäyttää minut "where's your card? - no card, no parties!!"... Hämmentyneenä poistun ostosjuhla-kolossista ja jään miettimään uhkakuvia, mihin äärimmäisen kapitalistinen yhteiskunta voi johtaa - ehkä en jonain päivänä pääse enää sisään lähikauppaanikaan ilman S-etukorttia, ei korttia ei bileitä!!

Parmaan saavuttuani olen jo erittäin nälkäinen ja janoinen, mutta onneksi tämä kaupunki osoittautuu heti paljon eloisammaksi paikaksi ja hankin syötävää esikaupunkin ensimmäisestä kebab-paikasta. Seuraavaksi yritän löytää leirintäalueen, joka minun kartassani on merkitty suunnilleen kaupungin keskustaan. Menen yhä avoinna olevaan kirjakauppaan ja kysyn leirintäaluetta. Erittäin ystävällinen nainen selaa läpi kaikki kaupunkikartat jota hänellä on, sekä lisäksi puhelinluettelot, mutta ei löydä niistä mainintaa. Lopulta hän kaivaa tiskin alta jonkun ilmeisesti vanhemman kartan, jossa leirintäalue on merkitty aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan puistoon. Ostan häneltä myös Ranskan tiekartan, jota tulen tarvitsemaan vähän ajan päästä (jonka saan erikoishintaan niillä euron kilokoilla, joita minulla on) ja kiitollisena kaikesta avusta lähden etsimään paikkaa puistosta. Kun en sieltä löydä mitään leirintäalueen tapaista, kysyn eräästä kiosista. Siellä tiedetään kertoa, että leirintäalue on suljettu, mutta uusi löytyisi hieman kaupungin ulkopuolelta. Suuntaan sinne, mutta saamieni koordinaattien perusteella en edelleenkään löydä paikkaa. Jatkan vielä lisää kaupungin ulkopuolelle auringon jo painuessa horisontin taa. Suuntaan päätieltä pois toivoen jonkinlaisen telttapaikan löytyvän, mutta löydän vain teollisuusaluetta ja sataman. Sataman liepeillä on kuitenkin leiriytyneenä rekkoja, joista yhden ympärillä on ihmisiä - pari rekkakuskia ja muutama romanialainen - päätän tiedustella heiltä leirintäaluetta. He hieman hämmentyvät yllättävästä vieraasta, eikä leirintäalueesta ole aluksi tietoa. Kun selviää, että olen Suomesta ja kiertämässä eurooppaa, hekin innostuvat ja tarjoavat jo konjakkiryypyn, yllättäen toinen rekkakuskeista myös muistaa nähneensä leirintäalueen ja piirtää minulle selkeät ohjeet kuinka löytäisin sen. Joudun polkemaan myös vähän matkaa moottoritiellä päästäkseni paikkaan, mutta se on onneksi hiljainen. Näiden ohjeiden perusteella löydänkin helposti perille, ja huomaan jo kerran ajaneeni tästä ohi, mutta koska paikalla ei ole mitään "virallista" camping-kylttiä, en noteeraanut sitä... On jo aivan pimeää saapuessani, mutta täällä ei onneksi suljeta vastaaottoa kahdeksalta! Paikka on hyvin persoonallinen, aivan moottoritien vieressä on maalauksin koristelluin meluvallein ympäröity pienehkö alue. Paikkaa pitää vanhempi taiteilijan näköinen viiksekäs herra ja nuori tumma tyttö, he ilmeisesti asuvat asuntovaunossa alueen laidalla ja heillä on myös pieni hassu koira. Paikalla ei ole montaa vierasta, mutta nähtyään passini herra huudahtaa "Two peoples from Suomi!"... En aluksi ymmärrä mitä hän tarkoittaa ja yritän inttää ettei ole ketään muita minun ja pyöräni lisäksi... Herra vie minut hyvin ruskettuneen näköisen keski-ikäisen pariskunnan luokse ja alamme puhua Suomea, ensimmäiset suomalaiset turistit joihin törmään viron jälkeen! Telttapaikkani on varmaan tähän astisen matkan erikoisin - parkkipaikka sinisen valon loisteessa, teltani oviaukosta näkyy pelastusrengas sekä Lidl!

Parma vaikutti oikealta kaupungilta monien kuoleman hiljaisten paikkojen jälkeen, ikäväkyllä aika itse kaupungissa jäi lyhyeksi. Tästä hyvityksenä itselleni päätän kiertää Milanon kautta, jonne aluksi en ajatellut mennä lainkaan. Ajopäivä on jälleen paljon edellisten kaltainen - tasainen tie, vähän mahdollisuuksia tai edes tarvetta pysähdellä, eikä kuumuus anna edelleenkään periksi. Olen siis jo melko hyvissä ajoin illalla kaupungin laitamilla. Yhtäkkiä olen taas todellisen suurkaupungin sykkeessä ja kaikki tuntuu tietysti kaoottiselta... Myös täällä pitäisi olla leirintäalue lähellä keskustaa ja kysyn paikkaa McDonaltsin vessan siivoojalta, joka ihastelee pyörääni ikkunan toisella puolella "bella, bella!"... Hän neuvoo suunnan ja lähden katsastamaan sitä, jo valmiiksi tietäen löytymisen olevan varsin epätodennäköistä näillä tiedoilla, mutta tulisipa ainakin nähtyä kaupunkia eri suunnista! Jossain latino-slummissa on kioskin ympärillä porukkaa, joilla on läppäri ja siinä netti, käyn kysymässä saisinko lainata sitä hetken... Emme kuitenkaan kovasta yrityksesta huolimatta löydä tarkkaa tietoa leirintäalueesta. On jo keskiyö ja ainoa mahdollisuuteni on nyt suunnata takaisin keskustaan päin ja etsiä joku rauhallinen puisto, jossa voisi edes hieman levätä... Löydänkin sellaisen melko pian suojaisan paikan, joka on lisäksi sopivan pimeä, ilman katuvalojen häiritsevää valoa ja päätän majoittua siihen. En näe koko hereilläoloaikanani yhtään ihmistä koko puistossa. Yöllä herään kuitenkin ukkosen jyrinään ja kohta jo sataakin kaatamalla! Onneksi suuri vanha puu vieressäni sentäänkö antaa suojaa, mutta pitikö sen ainoan myrskyn koko viikon aikana Italiassa tulla juuri nyt?! Peittelen itseni sadeviitalla ja jatkan uniani. Aamulla herään olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin nukkuneena, enkä edes kovin märkänä...

Milanon aamuruuhkassa ajaminen polkupyörällä kohti ydinkeskustaa ei ole ainakaan kovin rentouttava kokemus. Liikenne on kaaoottinen, eikä pyöräkaistoja pahemmin ole, mutta siitä huolimatta pyöräilijä saa kyllä olla olla suhteellisen turvallisin mielin muun liikenteen seassa, josta iso osa on sinne tänne poukkoilevia skoottereita. Niitä ajavat liikemiehet tyköistuvissa mustissa puvuissaan ja muodikkaissa kengissään, jotenkin varsin omalaatuinen näky! Nähtyäni Milanon pakolliset turistikohteet haluan jo pois tämän kaaoksen keskeltä mahdollisimman nopeasti, kovin nopeasti se ei kuitenkaan käy! Pelkästään ilmansuuntien hahmottaminen on välillä hankalaa tällaisessa tiiviissä megakaupungissa, vaikka yleensä omaankin mielestäni kohtalaisen suuntavaiston - nyt se kompassi olisi todella tarpeen, jonka unohdin kotiin! Turisti-infosta saamanai kaupunki kartta on varsin surkea, mutta lopulta löydän kuitenkin sijaintini siitä ja väylän oikeaan suuntaan. Turisti-infosta sain ohjeen vain seurata jokea päästäkseni haluamaani suuntaan ja teenkin niin, mutta huomaan pian täällä olevankin kaksi jokea samassa suunnassa tai yhden joen haarautuneen jossakin kohtaa. Nyt olen ajanut väärää jokea pitkin liikaa etelään, josta en pääsisi ainakaan helposti Torinoon. Joudun seikkailemaan ehkä n. 10km. karttaan merkitsemättömiä pikkuteitä pitkin, jotta pääseen oikealla tielle kohti Viveganoa. Ajaminen on päivän ajan tuntunut todella raskaalta - ehkä johtuen osittain melko lyhyeksi jääneistä yöunista sekä pyörimisestä kaupungin ahdistvassa sekamelskassa, myös ruokapaikan löytäminen matkan varrelta osoittautuu hankalaksi, yhdessäkin viihtyisän oloisessa paikassa kehoitetaan tulemaan muutaman tunnin päästä uudelleen, jolloin tarjolla saattaisi jo ollakin vaikka Pizzaa! Syön lopulta jossakin kauppakeskuksen pikaruokapaikassa, jossa saa valita runsaasta valikoimasta mitä haluaa lautaselleen, nälkäisenä otan tietysti kaikkea mahdollista, suurin osa ruuasta on kamalan makuista ja aika kalliiksikin tuli! Jälleen leiripaikan löytäminen aiheuttaa hieman lisää päänvaivaa, mutta pelastun kuitenkin jälleen, sillä rautatiesillan alla menee joki ja sen varrella on myös kasvillisuutta. Yllättäen alas joen rantaan pääsee myös ongelmitta ajamaan. Laitan telttani rantapusikkoon ja käyn matalassa joessa peseytymässä, jonka kirkkaassa vedessä suuret kalat pomppivat, tuntuu todella suurelta voitolta tässä muuten hieman ankeassa päivässä!

Seuraavana aamuna lähdenkin liikkeelle paljon paremmin levänneenä ja ajaminen tuntuu taas hyvältä. Matkalla kohti Torinoa pikkuteitä seuraillen on myös paljon mukavia maisemia, sekä kiinnostavia rakennuksia, vanhoja juna-asemia, hylättyjä teollisuushalleja (joista olen erityisen kiinnostunut) jne. ja vuoretkin jo pilkottavat! Huomaan myös kylien läheisyydessä hautausmaita, jotka ovat erilaisia kuin muualla, kuin pieniä kaupunkeja kivisine sokkeloineen. Käyn tutustumassa yhteen hautausmaahan tarkemmin ja se onkin mielestäni todella kiinnostava paikka, sillä rikkaimmille vainajille tehtyjen "rukoushuoneiden" lisäksi, täällä on myös valtava kuvagalleria, toiset ovat jo valmiiksi kuolleen näköisiä, jotkut hieman pelottavia vanhoissa kuluneissa kuvissa, muutamat eloisia ja iloisia arkisissa otoksissa - kuin kävelisi jonkinlaisen suuren perhealbumin sisällä! Vietän haustausmaalla pitkän tovin ja otan kuvia varmaan enemmän kun mistään muusta paikasta aikoihin matkan aikana!

Hieman ennen Torinoa havaitsen etuvaihtajani repsottavan oudossa asennossa ja yrittäessäni kiristää rengasta kohdilleen, huomaan ruuvin kierteiden olevan peruuttamattomasti pilalla, kaikille kokeilemilleni vararuuveille käy samoin, joten totean vastamutterin pilaavan kierteet! Minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia saada vaihtajaa kunnolla kiristettyä, jotta se voisi toimia, onneksi löydän kuitenkin muutaman nippusiteen, jolla saan vaihtajan edes pysymään väliaikaisesti paikoillaan, mutta tietysti joudun tästä eteenpäin selviämään 9:llä vaihteella. Onni onnettomuudessa, että edessäni on suurkaupunki, josta varmaankin löytäisin pyöräliikkeen... Löydettyäni oikean tien, saapuminen kaupunkiin käy melko sujuvasti myrskypilvien ja puuskittaisen tuulen saattelemana kierrän moottoritien onnistuneesti sivukautta ja pian olen jo aivan keskustassa. Torino tuntuu heti jotenkin inhimillisemmältä paikalta kuin Milano, ihmiset eivät näytä yhtä kiireisiltä ja ei voi olla huomaamatta, että täällä on viihtyisän näköisiä kirjakauppoja, sekä pieniä divareita ja kirjakojuja erityisen runsaasti! Yhdestä tällaisesta hankin kaupunkikartan ja kirjakaupan tyttö palvelee taas antaumuksellisesti, jotta löydämme leirintäaleen!

Leirintäalue sijaitsee toisella "saarella", mutta silti kohtalaisen lähellä keskustaa, sinne päästäkseen on kuitenkin noustava jyrkästi ylös "vuorelle"... Paikka on kyllä mielenkiintoinen, jonkinlainen vanha linna tai kartano ja sieltä on upeat näkymät alas kaupugin laitamille. Italilaiseen tapaan ne tärkeimmät perusasiat, eli saneteettitilat ovat kuitenkin todella alkeelliset ja tähän hintaan (15e) toivoisi löytävänsä lainehtivasta vessasta, jota tuski on pesty aikoihin, edes WC-paperia! Onneksi täällä on sentään maksuton nettiyhteys ja ukkosmyrskyn pyöriessä kaupungin yllä, on mukava roikkua vaikka facebookissa telttansa suojista! Koska seuraava päivä menee todennäköisesti muutamia asioita hoidellessa - kuten etuvaihtajan korjaus ja mahdollisen junayhteyden tiedustelu Alppien yli Lyoniin - joutunen majoittumaan vuoren päällä ainakin kaksi yötä...

Seuraavana aamuna suuntaankin lähimpään pyöräliikkeeseen ja vaikka englantia ei puhuta, ongelmani ratkaisuun ryhdytään välittömästi. Joudun kuitenki jättämään pyöräni liikkeeseen, sillä pitävää ratkaisua ei heti löydy ja minua kehoitetaan palaamaan viideltä takaisin... Nyt olisi siis koko päivä aikaa tuhlattavaksi suurkaupungissa, ilman pyörää hitaasti edeten. Otan suunnaksi juna-aseman, mutta matkalle osuu lukuisia mukavia puistoja sekä pikku kahviloita, joista muutamissa vietän aikaani pidempään itseäni hemmotellen. Juna-asemalla saan toisen missioni täytettyä, sillä sieltä minulle annetaan lista lähijunista, joilla pääsisin Lyoniin asti pyörän kanssa, junani Torinosta lähtisi aamu kuudelta! Pitkänmatkan suoriin juniin pyörän ottaminen käy ainoastaan jonkinlaista kuljetuslaatikkoa käyttömällä, josta en edes halua tietää enempää! Päivän mittaan kuitenkin hiertymät jaloissani ovat äityneet todella pahoiksi pitkiin kävelyihin soveltumattomien sandaaleideni hangatessa tiettyjä kohtia ikävästi, on palattava leirintäalueella hoitamaan jalkoja! Viideltä haen pyöräni liikkeestä ja ovatkin saanet asian kuntoon, eikä onneksi tarvittu kokonaan uutta vaihtajaa, myös edellisen alppien ylityksen jäljiltä olemattomiksi kuluneet jarrupalat taakse vaihdettiin samalla. Lasku on erittäin kohtuullinen 20e kaikkineen. Illalla syön vielä viimeisen pastani Italiassa leirintäalueen omassa viihtyisässä ravintolassa. Tämä koko paikka lienee Italialaiseen tapaan perheyritys, keittiötä emännöi vanhempi rouva ja pasta on kohtuuhintaista sekä maistuvaa.

KOHTI RANSKAA
Yöllä en saa nukuttua käytännössä lainkaan, sillä jossain lähistöllä on äänekkäät juhlat ja aamun aikainen herätys ahdistaa valmiiksi. Klo. 4.30 kännykkäni herätys soi ja yritän poistua Torinon pimeään aamuyöhön mahdollisimman hiljaa herättämättä telttanaapureitani. Löydän aseman helposti edellisen päivän tiedusteluretken ansiosta ja nousen pyörän kanssa junaan hyvissä ajoin. Kohta junan lähdettyä asemalta konnari sapuu paikalle ja esitän lappuni, johon on kirjoitettu kaikki kohdeasemani sekä ajat. Hän ei puhu lainkaan enlantia, mutta onnistun kuitenkin ymmärtämään, että viimeiseltä asemelta Italiassa, Bardonecchiasta, ei olisi junaa lainkaan Modaneen, ainoastaan pelkkä bussi (johon ei saisi pyörää)! Ostan kuitenkin lipun sinne saakka, sillä päätän katsastaa tilanteen todellisen laidan paikanpäällä... Konnari on mukavan leppoisan oloinen kaveri - ei lainkaan perus-italialainen, vaan voisi yhtä hyvin kuvitella hänet vaikka VR:llä - saan jokusen kymmenen senttiä alunnustakin! Perillä tilanne osoittaituu kuitenkin mahdottomaksi, sillä bussi on mallia mini, johon ei todellakaan ole mahdollista ottaa pyörää millään tavalla ja ainoa tie täältä vuorten toiselle puolelle kulkee tunnelissa, jota en voi käyttää!

Ainoa mahdollisuuteni on nyt palata jokunen asema taaksepäin ja lähteä ylittämään vuoristoa ajaen vuoristoteitä Susan kaupungin kohdalta! Sama juna onkin lähdössä juuri takaisinpäin ja siinä on myös sama konnari, joka on koko ajan ollut aidosti pahoillaan tilanteestani. Yhdessä konnarin ja kahden junankuljettajan kanssa katsastamme karttaa, missä minun olisi parasta jäädä pois - vaikka oikeastaan tiedänkin tämän jo, mutta en tietenkään sano sitä nyt heidän vilpittömästi haluavan olla minulle avuksi, vaikkei meillä ole edes yhteistä kieltä! Pääsen jopa junan ohjaamoonkin ja lippua en tarvitse tälle matkalle lainkaan! Ymmärtääkseni kaikkien mielestä Alppien yli ajaminen tällä varustuksella, tässä kuumuudessa on täysin järjetöntä, mutta he toivottavat joka tapauksessa onnea "hullulle suomalaiselle", joka moiseen aikoon ryhtyä...

Alkumatka alppitiellä tuntuu tietysti raskaalta, olemattomilla unilla aamupäivän auringon paahtaessa kuumimmillaan, mutta kuitenkin melko pian löydän taas oikean rytmin tähän touhuun ja vähän kerrallaan nousen korkeuksiin. Kun huomaan alas katsoessani alhaalla kylissä kulkevien autojen olevan jo kynnenpään kokoisia, saan lisäpuhtia jatkaa! Tien varressa on myös muutamia vuolaana virtaavia putouksia, joissa voin virkistäytyä, sekä hylättyjä rakennuksia, joista kiinnostavimpia seisahdun tutkimaan... Ranskan rajan kohdatessani tiedän olevani jo melko pitkällä ja oikeastaan lähes välittömästi tämän jälkeen myöskin sää tuntuu hieman viilenevän! Vola!

Vaikka Italiassa olikin paljon hyvää, olin jo luultavasti saanut maasta ihan tarpeeksi ainakin tälle matkalle... Pyörämatkailijan elämä ei ollut aina helppoa kuumassa maassa, jossa ruoka ja kaikki elintarvikkeet olivat yllättäen erittäin kalliita ja jossa kaupat ja ravintolat saattavat olla kiinni tai auki millon sattuu, lukuunottamatta sunnuntaita, jolloin mikään ei ole auki (paitsi supermarket, johon sisään päästäkseen tarvitaan jäsenyys)! Jos Saksassa parasta oli ruoka ja edulliset elintarvikkeet (vaikken Lidl-tyyppisistä kaupoista pidäkään) ja huonointa tylsät ihmiset, Italiassa nämä olivat juuri päinvastoin, ihmisten välittömyys täällä tarttui aika nopeasti jopa juroon suomalaiseen ja Italiassa oli helppoa mennä kysymään mitä tahansa apua oikeastaan keneltä tahansa! Italian tiet olivat vaihtelevassa kunnossa, eikä piennarta usein ollut ollenkaan, mistään tien varren taukopaikoista puhuttakaan, sellaisina saivat toimia huoltoasemat ja marketit! Autoilijat täälläkin silti kunnioittivat pyöräilijää hyvin ja jopa suurien kaupungien kaaoksessa pyöräilijä pystyi ajelemaan lopulta varsin turvallisin mielin. Välillä pikkutiet muuttuivat ilman varoitusta kaupunkien lähellä nelikaistaisiksi moottoriteiksi, joita ollut järkevää lähteä kiertämään, Italialaiset autoilijat eivät kuitenkaan tuntuneet pahemmin välittävän ja onneksi poliisiakaan ei juuri näkynyt (vain kerran jouduin poliisin kanssa tekemisiin, he eivät päästäneet minua ajamaan tielle, joka ei oikeastaan edes ollut moottoritie, mutta onnistuin pääsemään tielle toista kautta)...

Melko pian rajan jälkeen huomaan olevani tien huipulla n. 2000 metrissä ja kerään sieltä alppien kukkia, jotka kiinnitän pyörääni ja jälleen kamerani akku loppu juuri vähän huipun jälkeen, mielenkiintoinen sattuma?! Tällä kertaa nouseminenkin tuntui lopulta yllättävän helpolta, nyt olisi pelkkää laskua Modaneen saakka! Olen lopulta erittäin iloinen siitä, etten päässyt junalla vuorten yli - jokainen täällä vuodatettu hikipisara on takuulla sen arvoinen, eikä pieni vuoristokauris minussa varmaan koskaan lakkaa ihailemasta vuoriston mahtavuutta!! Vuoret näyttävät joka hetki erilaiselta, vaikka ne itse seivovatkin järkähtämättömästi paikoillaan, niihin voi ihminen tehdä ehkä tien tai tunnelin ja rakentaa talon vuoren rinteeseen, mutta vuorten olemusta emme onneksi pysty lopullisesti muuttamaan, kuten kaiken muun ympärillämme!!

Jostain pikkukylästä vuorten alapäästä ostan vuoriston apiloista tehdyn jäätelön viehättävästä pikku kahvilasta, jossa näyttäisi olevan koko perhe töissä ja suloinen ranskalaisneito yrittää selittää minulle heikolla englannillaan jäätelön alkuperää... Hieman ennen Modanea on todella mukava leirintäalue, jota ehkä vain hieman itseäni vanhempi kaunis rastapäinen poika pitää rennolla asenteella, täällä ei todellakaan ole riistohinnat, sillä yö aamu-patongin kanssa maksaa vain n. 6 euroa!! Aamulla suuntaan Modanen asemalle tarkoituksena olla iltapäivällä Lyonissa, jossa Titu ja Jean-Jaques jo odattavat minua! :) Juna on täynnä ranskalaisia lomalaisia ja vuoristossa patikoimassa olleita perheitä, täällä on nyt lomasesonki!

LYONISSA
Muutaman tunnin lähijunamatka Lyoniin sujuu ongelmitta, mutta perillä olen rättiväsynyt pelkästä istumisesta täydessä junassa, ajaessa pientä väsymystäkään ei juuri huomaa... Titu ja Inu (Jean-Jaques) odottavat minua asemalla ja ajalemme heidän kauniilla tavalla persoonalliseen kotiinsa muutaman kilometrin päässä asemasta. Titun ja Innun luona saan majoittua erilliseen vierasmajaan heidän puutarhassaan ja täällä minua hemmotellaan kaikilla mukavuuksilla ja ranskalaisella kotiruualla, johon tietysti kuuluu myös aperetiivit jne. Täälläkin on ollut epäinhimillisen kuumaa juuri ennen tuloani, mutta nyt ilma on viilennyt sopivasti Lyonin pilvettömän taivaan silti loistaessa kirkkaan vaalean sinisenä kuin Suomessa (joka kuulemma on täällä harvinaista)...

Seuraavana päivänä teemme pyörälenkin kaupungin suureen keskuspuistoon, jossa on myös eläintarha ja vanhassa kaupungissa juomme oluet epäranskalaiseen tapaan, sillä olemme nyt kaikki "vähän suomalaisia"... Käymme myös mm. "ensimmäisen filmin tiellä", jossa on Lumieren veljesten linna ja Aki Kaurismäen käyttöön vihkimä uusi elokuvateatteri sekä hänen kultainen laattansa muurissa. Kotona Inu tekee perinteistä ranskalaista kasvisruokaa (johon tällä kertaa tulee kuitenkin myös kanan paloja), soossi on todella maukasta - tällaista kasvisruokaa kun itsekin osaisin tehdä, voisin ryhtyä samantien vegetaristiksi! Inu väittää sen olevan todella yksinkertaista (kunhan pitää mielessään muutamia hyviä itämaisia viisauksia) joten pitää kokeilla kotona... Titu puolestaan kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. punaisen lihan käyttäytymisestä ihmisen sisällä ja muutakin terveystietoa, josta minulle saattaa olla hyötyä jo tämän matkan aikana... Titun ja Innun kodissa syödään vain tuoreista, mielellään itse kasvatetuista raaka-aineista tehtyä ruokaa, tämän jälkeen voi mukanani olevien kuivamuonienkin syöminen olla entistä vaikeampaa... Titulla on myös paljon erikoisia tee-laatuja, joita maistelemme. Pari päivää Innun ja Titun luona Lyonissa ovat varmasti matkani tähän saakka parhainta aikaa muualla kuin pyörän selässä, kaikki on matkalaisen kannalta aivan täydellistä ja lähtissäeni maanantai-aamupäivällä tunnen itseni todella rentoutuneeksi! Inu tulee vielä kanssani ajamaan kaupungin rajoille, jotta löydän oikean tien kohti Pariisia...

Lyon oli vehreä kaunis vanha kaupunki - jonne varmaan saatan palata uudestaankin - ja laajempi kuin ensin ajattelin. Se vaikutti myös paikalta, jossa monenlaiset ihmiset oikeasti elävät täyttä elämää ja jolla on monet kasvot, myös karumpi puoli kaupungista oli helposti nähtävissä. Tietysti pystyin Titun ja Innun ansiosta saamaan Lyonista aivan erilaisen kuvan, kun monista muista paikoista, jotka ovat vain ohitettavia etappeja ja joista en näe tai tiedä todellisuudessa juurikaan mitään.

KOHTI PARIISIA
Ensimmäinen ajopäivänäni Lyonin luxus-elämän jälkeen oli varsin leppoisa, vaikka lämpöä taas piisasikin... Ajelin rauhallisesti maisemia katsellen, jokea seurailevaa N6-tietä (national road), joka oli erinomaisessa kunnossa ja suurimman osan matkaa tien laidassa oli jopa pyöräkaista!! St. Germainin kylän kohdalla vähän Lyonin jälkeen oli pakko etsiä soittimesta saman nimisen yhtyeen fiilistelyjä! Yön vietän Maconin kaupungissa sijaitsevassa neljän tähden leirintäalueella. Tosin käytännössä neljä tähteä yleensä vain tarkoittaa moninkertaista hintaa, paljon ihmisiä ja mahdollisesti uima-allasta - täällä on nämä kaikki, mutta vessat ja suihkut ovat paljon huonommat kuin vaikka Modanen lähellä olleessa paikassa, jossa hinta oli 3 kertaa pienempi!! Uima-allas aukeaa klo. 12, joten nyt sitä odotellessa on hyvä päivittää viimein blogia!! :)

PRAHAN JÄLKEEN
Prahassa tarpeeksi nautiskeltuani oli taas aika palata tielle. Prahasta ostin myös uudet punaiset shortsit sekä lippiksen. Olin niin ylpeä varsinkin puhtaista, ehjistä (ainakin hetken aikaa), hyvin istuvista uusista punaisista housuistani, että se varmaan loisti kilometrin päähän, vanhat shortsit olivat sitäpaitsi liian isot ja oli pakko pitää vyötäni mallia sa-int, joka puolestaan ei ollut ehkä mukavin mahdollinen ratkaisu ajaessa... Kun mukaan sattui vielä kirkkaan punainen t-paita ja kypärä, sekä ajohanskat, vaikutti kokonaisuus kokomustan pyöräni kanssa varmaan siltä, kuin se olisi tarkoinkin harkittu... Tyylillä siis lähdettiin Prahasta !! ;) Täällä kuilui siis myös matkakassasta aika iso siivu, ei nimittäin mikään erityisen halpa kaupunki, ruokaa lukuunottamatta - turisteilla on kyllä millä maksaa! Turistit olivatkin ainakin vanhan keskustan katukuvassa hallitsevin piirre, siellä oli lähes mahdotonta edes ajaa pyörällä, koska valtavat sinne tänne arvaamattomasti poukkoilevat turismassat tukkivat kaikki reiät.

Jo etukäteen kaupungista poistuminen etelän suuntaan vaikutti hieman haasteelliselta, koska nelostie oli n. ensimmäiset 50km moottorietietä. Yritin ensin lähteä pujottelemaan tien varren pikku kylien kautta, mutta törmättyäni tarpeeksi moneen umpikujaan ja pellon laitaan, päätin valita kiertotien Pribramin kaupunkiin, josta tie jatkuisi normaalina kaksikaistaisena. Päivästä oli tulossa todella kuuma, mutta alkumatkaani joenrannssa kulkevaa suojaisaa, virallista pyöräilyreittiä pitkin kuumuus ei juuri häirinnyt. Ihmiset olivat tulleet joelle sankoin joukoin virkistäytymään ja muut pyöräilijät tervehtivät minua, myös poliisi oli liikkeellä polkien! Törmäsin kuitenkin vuoreen, joka tässä helteessä oli aika kuuma haaste, varsinkin kun se oli käytännössä poljettava kerralla ylös asti, mitään sopivia pysähdyspaikkoja ei välissä ollut ja liikenne oli jatkuvaa, piennarta ei ollenkaan. Tämä oli vielä harvinaisen tylsä vuori, sillä ylhäällä ei ollut edes mitään kunnollista näköalapaikkaa, jossa olisi voinut fiilistellä hetken. No hyvää alkulämittelyä Alppeja ajatellen ainakin! Täältä lasketeltuani oli vastassa vielä muutamia hieman pienempiä nousuja ja kokonaisuudessaan Prahasta lähtöpäivä tuntui varsin raskaalta ja kaikki ylimääräinen hikoilu vain siksi, ettei moottoritien yhteyteen ole voitu tehdä pyörätietä - olisiko niin vaikeaa varata se pienen pieni tila pyörille 15 metriä leveän väylän reunasta, kun se kallio joka tapauksessa joudutaan räjäyttämään?

Seuraavat pari päivää otin hieman takaisin matelua ja ajo tuntui kaikinpuolin aika hyvältä, vaikka kuumuus olikin edelleen kova ja nousuja runsaasti. Toisena ajopäivänä Prahan jälkeen noustuani Winperkin kaupungin jälkeen ylös vuorille, päätin leiriytyä siellä, ja löysinkin aivan fantastisen näköalapaikan teltalleni. Alue kuului ilmeisestui Sumavan kansallispuistoon ja metsä oli hyvin hoidettua (tosin myös suurehko romukasa lojui metsän reunassa), mutta mikä parasta, metsässä oli lähde, josta vuolaana virtaava vesi oli ohjattu puurännejä pitkin valumaan janoisen matkalaisen riemuksi! Täällä söin nyt vasta päivän ensimmäisen lämpimän aterian, mutta mikäs oli syödessä kannon nokassa istuen auringon laskiessa vuorten taa! Vaikka päivällä oli tuputellut vettäkin hieman, otin riskin ja nukuin taas ilman ulkotelttaa, teltan avonaisita sivuista katselin kun yksinäinen (?!) kirkas tähti loisti tuikkien lännessä puun latvassa, samalla kun itsevalaisevat hyönteiset leijailivat runsaina ympäriinsä, varsin esteettistä! Tutkin yhtä tällaista hyönteistä hieman lähemminkin, se oli ilmeisesti jonkinlainen kärpänen, jolla oli siivessään pieni neonkeltaista valoa hohtava piste. Valo ikään kuin vilkkui, sillä piste laajeni ja supistui. Täällä päin niitä näkyisi olevan kaikkialla, mutta esiintyyköhän Suomessa ja mikä kärpänen tarkalleen ottaen on kyseessä, osaisiko joku sanoa?

Kolmessa päivässä olin jälleen Saksassa. Tsekkiin en enää tämän matkan aikana palaa, mutta ehkä joskus myöhemmin, koko maa vaikutti helposti lähestyttävältä ja turistiystävälliseltä paikalta. Yhteenkään pyöräturistiin en törmännyt koko maassa!

HIKEÄ JA GLAMOURIA
Passaun kaupunkiin Saksan ja Itävallan rajalla saapuminen oli yhtä juhlaa, sillä se sijaitsi alhaalla laaksossa ja kiemurtelevaa vuoristotietä lasketellessa sai hetken nauttia todellisesta vapauden tunteesta! Jo tässä vaiheessa kuitenkin kävi selväksi, että kyseessä olisi taas yksi todellinen turistikaupunki, hotellien omasta koodisysteemistä informoitiin tien varren opasteissa ja Passau-cardilla saisi tietysti kaiken ilon irti kaupungista! Tänne tullaan avo-Porcheilla ja istutaan terassilla rennosti kauluspaidan ylimmät napit auki, että kultainen kaulakoru ja rintakarvat pilkottavat ja hienot rouvat polttavat sikaria jalat ristissä ja tiukka ilme kasvoillaan. Seurueet ovat teennäisen riemukkaita ja vanhaan perinneasuun sonnustautunut herra viihdyttää vanhempaa väkeä. Geelitukkainen tarjoilija flirttailee yksin istuvalle neidille. Yleistunnelma on jotenkin outo, asuuko näissä kaupungeissa oikeasti myös ihmisiä ja missä he ovat? Parkkeeraan vanhan kaupungin hienoimman näköiselle terassille ja tilaan kalleimman ja komeimman jäätelöannoksen!

Koska aiemmin matkalla tapaamani Itävaltalainen Heinz ei vastaa viestiini (hän saattaa olla vielä matkallaan), majoitun leirintäalueelle lähellä keskustaa. Se on hämmentävä kokemus, sillä koko paikka onkin täynnä saksalaisia pyöräturisteja ja lisäksi heillä on lapsetkin mukanaan!! Näyttäisi lisäksi, etteivät he edes tunne toisiaan, onko kyseessä joku pyöräturistien virallinen leirintäalue? Saksalaisille pyörämatkailu omassa maassaan näyttäisi vastaavan jotakuinkin suomalaisten sauvakävelyä omalla takapihallaan.

Seuraavana aamupäivänä lämpömittari Passaun keskustassa näyttää +35. Suuntaan kohti Salzburgia, mutta teenkin päätöksen ohittaa itse kaupunki lännestä. Vihaan suuremmista kaupungeista poistumisia, se on vaikeaa monellatakin tavalla. Ensinnäkin on tietysti kaikki kaupungin houkutukset ja toiseksi jo pariinkin kertaan esille tullut pujottelu moottoriteiden ohitse pikku kylien kautta, joista on vain opasteet korkeintaan pikkukylään, jota ei todennäköisesti edes löydy kartastani. Saapuminen on aina aina paljon helpompaa, sillä pienemmilläkin teillä on yleensä opasteet tärkeisiin kaupunkeihin.

Ohitettuani lukuisia tunnelmallisia pikkukyliä matkalla Passausta kohti Salzburgia ajaminen illan viiletessä tuntui jälleen nautittavalta, uskaltaisinpa väittää jopa suurimman osan koko matka kilometreistä kertyneen juuri illan parin viimeisen tunnin aikana! Kuin vakuudeksi oikeasta suunnastani varjoni seuraa vasemmalla puolellani ja pitenee illan mittaan monen tien levyiseksi, silloin tiedän, että on aika alkaa etsimään leiripaikkaa. Tänä iltana päätän kuitenkin ajaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Edessä onkin taas yksi hieman vähemmän rauhallinen yöpyminen... Viime hetkillä ennen täydellistä pimeyttä huomaan sopivan näköisen metsän peltojen takana. Kauenpana näkyy jonkinlainen kartano, mutta se näyttää pimeältä ja muutenkin täällä on hiljaisen oloista, vaikuttaisi jonkinlaiselta kesäpaikalta, metsässä lojuu katiska ja muuta. Juuri kun olen saanut telttani pystyyn metsätielle ilmestyykin kuin tyhjästä neljä tummaa autoa, jotka ajavat aivan kiinni toisissaan melko kovaa vauhtia - koko suku matkalla huvilalle vai olenkohan onnistunut tällä kertaa tulemaan jonkun paikallisen mafian maille? :P Menen nopeasti matalaksi heinikkoon ja kaadan pyörän niin, etteivät heijastimet osu auton valokiiloihin. Autot ajavat vauhdilla ohitse, tuskin siis huomasivat mitään. Yritän hieman epätoivoisesti naamioida telttaani vihreällä takillani - nyt tämä teltan väritys todellakin alkaa jo rasittamaan, pitäisi saada jostain intistä tuttu naamiointiverkko, joka ei paina juuri mitään ja jolla on helppo naamioida melkein mitä tahansa! Hieman myöhemmin yöllä havahdun kömpelön kuuloisiin askeleisiin ja röhinään, jota aluksi luulen vihaiseksi koiraksi, mutta huomaan sen olevankin enemmän sikamaista ääntelyä, joka on jotain röyhtäilyn ja karjunnan väliltä - varmaankin villisika? Otus pyörii lähistöllä pitkään ja ääntelee kaiken aikaa liikkuessaan kuuluvasti. On vaikea saada unta. Viimein saatuani sialta hetken rauhan, herään myös ainakin pariin kertaan yön aikana samaan ääntelyyn. Kaiken lisäksi joskus aamuyön tunteina herään todella voimakkaaseen räjähdysmäiseen jyskeeseen, aivan kuin joku ampuisi tykillä lähistöllä! Ilotulitus tuskin on kyseessä, sillä tähän aikaan on jo aivan valoisaakin! Aamulla juuri kun olen tekemässä lähtöä ja hieman venyttelemässä, ilemestyy auto taas jostain metsätielle, tällä kertaa se takuulla näkee minut kirkkaasssa päivänvalossa valkoisessa paidassani ja punaisessa kypärässäni, auto hidastaa ja pysähtyy vähän matkan päähän, poistun erittäin ripeästi paikalta! Vaikkei kyseessä olisikaan "vihamielinen taho", ei huvita nyt jäädä selittelemään!

MAHTAVIA VUORIA JA NAISIA
Vuoret alkavat jo häämöttää horisontissa. Toisaalta ajatus alppien ylittämisestä on tietenkin hieman kuumottava - kirjaimellisesti tässä helteessä - toisaalta jo pelkästään mahtavien vuorten näkeminen saa aikaan selittämätöntä kihelmöintiä, puhumattakaan niiden valloittamisesta koituvasta tyydytykseen tunteesta. Norjassa näin ensimmäistä kertaa eläessäni sellaista todella mahtavaa vuoristoa ja edelleen olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi ainakin kerran kohdata tällaiset vuoret ja valloittaa ne - nimenomaan lihasvoimin kiiveten tavalla tai toisella... Lähestyä hitaasti ja kunnioittaen ja nousta ylös vielä hitaammin, nähdä vuoret kaikista kulmista ja kaikkina vuorokauden aikoina... Vuoret saavat minut aina lähes lyyriseksi!

Olen päivän aikana ylittänyt Saksan ja Itävallan rajan ainakin kolmesti, sillä käyttämäni tiet kulkivat aivan rajaa myöten. Viimein olen kuitenkin tukevasti Itävallan puolella, mutta Saksaa en lopullisesti vieläkään pysty jättämään taakseni, sillä palatessani Tanskan salmen kautta on vielä toviksi tultava takaisin.

Olen myös viimeisen parin päivän aikana nähnyt jostain syytä enemmän naiskauneutta kuin varmaan koko matkan aikana yhteensä! Ja mikä ihmeellisintä, monet heistä myös hymyilevät minulle, vaikka varmaankin vain säälistä, mutta kuitenkin! Yhdessä pikkukylässä iso musta BMW lipuu ohitsen ja tyyttää kohdallani kahdesti, sitten huomaan ällistykekseni, että aivan käsittämättömän kaunis nuori neito vilkuttaa minulle autosta, vilkutan hämmentyneenä takaisin! Nyt viimeistään lukija varmaan ajattelee, että olen saanut auringonpistoksen ja hourailen yksin teltassani... Tämän tapahtuman siivittämässä tunteessa leijailen loppuillan Itävaltalaisella pikkutiellä varsin vauhdikkaasti.

ITÄVALLASSA
Jotenkin minusta tuntuu, että heti Itävallan puolella on enemmän tilaa hengittää, vaikka eihän näillä mailla ja niiden ihmisillä oikeasti voi paljonkaan eroa olla, ehkä olen nyt vain ollut hieman liikaa jo Saksan maalla? Kuitenkin ainakin jokin asia on todellisuudessakin Itävallan puolella paremmin, sillä heti ensimmäisellä huoltoasemallakin rajan toisella puolella puhutaan englantia, eikä edes vastentahtoisesti! Lisäksi vuoristotien vierellä kulkee pyörätie, jonka opasteissa on selkeästi ilmoitettu minne tie johtaa ja mitä päätietä se seurailee! Mitä mahtavaa ajattelua! Saksan puolella pyörätiet alkoivat ja loppuivat milloin sattui ja saattoivat johtaa kauaksi päätiestä - jos lähdet sellaista seurailemaan, kohta saatat huomata olevasi jossain peltojen toisella puolella paikassa, jota ei tietenkään löydy kartasta ja josta ainoa varma tapa poistua samaa reittiä takaisin. Pyörätien varressa on myös mm. vesipiste, jossa ilmoitetaan englanniksikin kyseessä olevan "best drinking water"! Inhimillistä ajattelua, johon ehkä autobahn-kultturi ei taivu? Vai onko kyse enemmänkin tämän Alppien alueen luonteesta kuin maasta?

Olen matkani aikani ehtinyt törmätä monenlaisiin leirintäalueisiinkin, mutta tämä Itävaltalainen paikka Maishofen nimisen kylän lähellä on varmaan toistaiseksi paras! Saavun paikalle aika myöhään ja painan vastaanoton ovisummeria. Vähän ajan päästä juuri heränneen näköinen vanhempi rouva ilmestyy ovelle. Herätyksestä huolimatta hänellä on todella positiivinen ja lämmin suhtautuminen vieraaseen, haluaa teitää jopa matkastani - vaikkei edes osaa juuri englantia - ja tulee henkilökohtaisesti näyttämää telttapaikan ja suihkut jne... Suihkut ja WC:t ovat kuin jostain ykkösluokan kylpylästä (täällä on myös hyvätasoinen hotelli) ja koska myös pesu- ja kuivauskoneet löytyvät, pääsen pesemään seuraavana aamupäivänä likaisia vaateitani toisen kerran matkan aikana - rouva vielä antaa pesuainetta minulle omistaan! Tämä on myös ensimmäinen leirintäalue vähään aikaan, jossa kuulee muuitakin kieliä kuin saksaa, italialainen iloinen puheensorina saa minut ajattelemaan seuraavaa päämäärääni vuorten toisella puolella! Seuraava alkupäivä meneekin aika pitkälle huollon merkeissä pyykkiä pesten, lähden liikkeelle poikkeuksellisesti vasta 15 jälkeen.

YLI ALPPIEN
Ajan Zell am See kaupunkin läpi, jossa vaikuttaa olevan mukavan leppoisa "merellinen" tunnelma, kaupunki on suuren järven rannalla (mikä on täällä harvinaista) ja tietysti vuorten ympäröimänä. On kuitenkin jatkettava matkaa ja suuntaan kohti vuoristotietä tarkoituksena ylittää alpit! Lähestyessäni mahtavia vuoria, Gunnareiden November Rainin eeppinen loppunostatus saa kylmiä värelyitä aikaan. Poljen lähes hurmioitunena vuorten syleilyssä, samalla tietäen edessä olevan matkani ensimmäinen todellinen haaste, tähän saakka matkani on ollut lähinnä pelkkää ajelua...

Jo ensimmäiset sadat metrit nousua antavat suuntaa mitä tuleman pitää, samaan aikaan vuoriston ylle on kerääntymässä uhkaavan näköisiä tummia pilviä... Matkani tyssää n. 1000m:n nousun jälkeen, sillä edessä on tietulli (jota onneksi ei peritä pyöräilijältä), ja vuorilla on nousemassa myrsky - tie on suljettu ainakin tältä päivältä. Tähän saakka koko matkani ajan on ollut enimmäkseen pelkästään selkeää, pitikö sen myrskyn tulla juuri nyt?! Luultavasti täällä vuoristossa myrskyää melko harvoin, koska vuoret hajoittavat pilvet, mutta jos mysrkypilvet pääsevät vuorten väliin, se on epäilemättä voimakas! Virkailija kehoittaa kysymään huonetta viereisestä hotellista, mutta se näyttää niin kalliilta, etten vaivaudu edes tiedustelemaan hintaa. Täällä on mahdotonta laittaa telttaa minnekään, sillä rinteet ovat joka puolella kiviset ja jyrkät! Täältä ei myöskään ole palaamista, sillä olenhan jo melkein puolessa matkaa tien n. 2600m:n huippukohdasta! Nyt sataakin jo rankasti ja taivas salamoi. Löydän onneksi hotellin takaa jonkinlaisen vajan, jonka takana on kasa lautoja ja muuta roinaa, paikka on suojaisa ja piilossa katseilta, joten se jää ainoaksi vaihtoehdokseni nyt! Lautakasassa ei ole ehkä kovin mukavaa nukkua, mutta pehmustettuna mm. teltalla ja muulla ajaa asiansa!

Aamulla satelee vielä hiukan, mutta sää näyttäisi kuitenkin selkenevän, pääsen jatkamaan. Nousu sujuu hitaasti, mutta varmasti, matkalla törmään muutamiin muihinkin pyöräilijöihin, kaikki tervehtivät toisiaan. Muut ovat tietenkin liikkeellä ultrakevyin kilpapyörin ilman mitään ylimääräistä painoa, silti heidän vauhtinsa ei ole juuri omaani kummempaa. Jotkut ovat varustautuneet alppien ylitykseen kuin Mount Everestin valloitukseen kommandopipoin ja paksuin vaatekerroksin, ehkä pientä liioittelua, itse pärjään hyvin t-paidassani! Yksi kilpapyöräilijä on aivan puhki, hän ajalee koko tien leveydellä ristiin rastiin ja ääntelee tuskaisesti. Levähdyspaikalla olevilla turisteille hän huutelee jotain solvauksia! Onneksi päivä ei ole kovin kuuma, siinä mielessä optimaalinen sää tähän touhuun. Pilvien korkeudella näkyvyys on olematon ja viileä tuuli puhaltaa, pysyessä liikkeessä se ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin.

Hikisen urakan päätteeksi saavun huipulle 2600 metriin, yhteensä ehkä noin 5 tunnin nousemisen jälkeen, tunne on sanoin kuvailematon - olen täällä omin lihasvoimin polkien, itse rakentamallani pyörällä! Huippu ei kuitenkaan tällä kertaa tarkoita, ettei vielä nousujakin olisi edessä. Otetuani pakolliset kuvat huipulta, kamerani akku loppuu ensimmäistä kertaa matkalla - muuten olisin ripustanut sen kaulaani ja kuvannut laskua alas videolle! Tarkistan jarrujen kunnon ja laskeudun ensimmäiset 500 metriä. Sen jälkeen taas on noustava. Tästä eteenpäin kuitenkin Lienzin kaupunkiin asti matka on enimmäkseen pelkkää laskettelua. Nopea pudotus saa korvat lukkiutumaan ja vedet vuotamaan silmistä, mutta meno on mahtavaa, annan vauhdin nousta enimmällään vähän yli 70:n, nyt ei tarvitse väistellä takaa tulijoita, sillä muidenkaan vauhti ei ole yhtään kovempi!

Lienzissä leiriydyn keskustan lähellä olevalle leirintäalueelle, koska tarvitsen virtaa kameralleni ja hieman edellisyötä paremmat unet itselleni! Itävaltalaiset leirintäalueet näyttäisivät olevan erinomaisia, sillä tämäkin vaikuttaa todella asialliselta ja vastaanotto on jälleen täysin toisenlainen kuin saksalainen jurotus! Nettiyhteyden ansiosta pääsen nyt viimein tätä blogiakin päivittämään! Olen täällä teltassani myös hieman jumissa juuri nyt, sillä taivas repesi jälleen... Toivon ettei Venezia ehdi upota ennen kuin pääsen sinne asti!

BERLIINI - SYNTINEN KAUPUNKI
Ensimmäisen kokonaisen päiväni Berliinissä aloitan lähinnä sellaisista perusasioista nauttimisella, joihin viime viikkoina ei ole ollut paljon mahdollisuuksia, kuten nettiyhteys(!), vaatteiden pesu ja tietysti lämmin suihku! Illalla lähden taas Oskarin&Jeminan kanssa tunnustelemaan mitä tällä kaupungilla olisi annettavaa... Nyt on maanantai, mutta Berliinissä sillä ei juuri muutenkaan taida olla merkitystä ja lisäksi kevätpäiväntasauksen kunniaksi on ilmaiskonsertteja pitkin kaupunkia! Jo "kotikadullani" törmään ensimmäisiin bileisiin!! Käymme mm. Cassiopeia squatissa ja loppuillaksi päädymme varsin eriskummalliseen baariin joen rannassa, joka näyttää olevan tehty erilaisesta romusta, mutta toisaalta pienet yksityiskohdat paljastavat, että sekavasta ensivaikutelmasta huolimatta tätä on kyllä suunniteltu huolella! Paikan trendikkyysaste paljastuu viimeistään katselemalla hieman muita asiakkaita, sekä super-kalliista drinkistä, jonka erehdyimme tilamaan kaikille (tuorepuristettu appelsiinimehu ja vodka - molemmat erikseen 2e - yhdessä 10e)! Oskarin&Jeminan ystävän Juhon mielestä Batmanin pitäisi tulla vähän kouluttamaan ihmisiä, jotka ovat vastuussa baarista - lisäksi siellä on huonoa karmaa!! Saatan yhtyä näkemykseen, mutta baarin esteettistä hienoutta ei kyllä voi kiistää!:/

Seuraavana aamupäivänä havahdun tuttuun lauluun - hostellin käytävältä kaikuu päivänsäde ja menninkäinen aivan ihmeellisen kauniisti tulkittuna!! Menen katsomaan kenelle ääni kuuluu ja esittäjäksi paljastuu hostellin suomalainen siivoojatyttönen, joka häkeltyy hieman huomiostani ja sanoo, että unohtaa aina ettei saisi laulaa täällä... Kehoitan häntä kuitenkin jatkamaan ja kohta kuulen monia muitakin minulle tuntemattomia lauluja, mutta aivan yhtä hienosti esitettynä. Vaikka en itse ehkä osaakaan laulaa, tiedän kyllä milloin joku osaa ja tämä tyttö todellakin osasi!

Päivällä tapaan työkaverini Vesan, joka ei ole ensimmäsitä kertaa täällä "syntien pesässä" ja käymme syömässä random-Intialaisessa, mutta Berliini ei taaskaan petä! Otamme myös pakolliset kuvat muurilla ja Vesa löytää suosikkimaalauksensa... Illalla huoneeseen tulee pari ruotsalaista, joista hetken juteltuamme toinen paljastuu myös ammatiltaan postimieheksi - mikä yhteensattuma, päätämme tämän kunniaksi olla ainakin facebook-kavereita! Ruotsalaiset ovat menossa Fusion-festareille, jonne myös O&J, sekä juuri kaupunkiin saapunut Pekka ovat menossa. Illalla lähdenkin tutustumaan O&J:n kotikulmiin kaupungin eteläisempään osaan. Otamme pimeät ja leveät kadut haltuun kolmen pyörän ja yhden longboardin voimin (Oskarin taiteilusta laudan kanssa otan videotakin, mutta taitaa olla liian suuri jaettavaksi)... En tiedä onnistuisiko tällainen edes Helsingissä?! Yöllä joudun turvautumaan ensikertaa tässä kaupungissa julkiseen liikenteeseen, koska tulin tänne autokyydillä. Ihme kyllä, kaikki sujuu hyvin ja huolimatta lievästä sekavuudesta omassa päässäni löydän ongelmitta perille ja matkustaminen tuntui selkeältä (ja mikä tärkeintä, pummillakin matkustaminen onnistuu)! Metromatka aikana näkee myös kaupungin ihmisiä hieman eri kulmasta, tiistaiyönäkin kansa tuntuu olevan juhlatuulella varsinkin lähempänä keskustaa!

KOHTI DRESDENIÄ
Jos Berliiniin saapuminen oli helppoa, sieltä lähteminen oli haastavampaa. Nautittuani viimeisen kerran Berliinin kulinaristisista ihanuuksista Italialaisittain, lähden seurailemaan keskustasta 96-tietä, jonka pitäisi viedä pois kaupungista. Niin tapahtuukin, kunnes vastassa on moottoritie! Sitä ei voi ohittaa eikä sivuutta, ja läpikään pääse polkupyörällä. Täytyy lähteä pujottelemaan pikkuteitä. Normaalisti ei mikään ongelma, mutta päädyn jonnekin lentokentän taakse, jossa on kaikki mullin mallin, ilmeisesti kenttää laajennetaan tähän suuntaan... Pyörin ympyrää, enkä onnistu hahmottamaan millä tiellä oikeasti olen, erittäin kiusallista! Lopulta huomaam ettei kartassa - ja googlemapissa - näkyviä teitä ole enää olemassakaan, vaan ne on jyrätty uuden tien alta. Koska kaikki on vielä kesken, opasteet ovat hämäriä, puhumattakaan siitä, että joku olisi ajatellut pyöräilijää tämän kaaoksen keskellä! Saan sentään kuvia laskeutuvista lentokoneista ja muutenkin lentokenttäalueet ovat aina jollain tapaa mielestäni kiehtovia (vaikka en lentämistä itseään nykyisellä saastuttavalla tekniilla kannatakaan)...

Otan uuden suunnan ja pääsen lopulta vehreämmille niityille. Onneksi sää on edelleen mitä mainioin ja pyöräkin toimii taas kuin unelma pienen perushuollon jälkeen, jonka suoritin Berliinissä. Pikkuteitä seuraillen olen parissa päivässä Dresdenissä. Matkalle ei osu paljon mitään mainittavaa, paitsi yhtäkkiä metsän siimeksestä pilkottava valtava metallirakennelma, joka makaa poikittain aavikkomaisemassa! Sain myöhemmin tietää sen olevan "Besucherbergwerk F60", mutta ei hajuakaan mitä sillä tehdään/tehtiin, mutta ainakaan alunperin se ei ole tehty maamerkiksi... Se on joka tapauksessa huomattavasti suurempi (502m) kuin Eifeltorni kyljellään (324m)! Maisema on muutenkin vaikuttavan erilainen tässä kohtaa, kuin olisi tullut toiselle mantereelle - hiekka-aavikkoa jolla vähäinen kasvillisuuskin on tyystin toisenlaista! Fiilistelen maisemassa tovin.

Dresden on taas yksi kaunis museokaupunki, tosin vamaan hienoimmasta päästä, mutta pyöräilijän näkökulmasta ei kovin hyvä paikka - mukulakiveä ja ahtaita katuja - siis tyypillinen eurooppalainen kaupunki, olin vain jo ehkä tottunut liian hyvään Berliinissä? Pyöriä ei myöskään näy katukuvassa lähellekään yhtä paljon... En tiedä kummin päin se menee - kehittyykö pyöräilykulttuuri kaupunkiin jos olosuhteet ovat suosiolliset, vai onko kaupungin muututtava paremmaksi pyöräilykaupungiksi jos sen ihmiset pyöräilevät mielellään, ehkä molempia? Nautin kuitenkin Dresnenin herkuista kirjaimellisesti kalliin oloisessa ravintolassa, joka ei kuitenkaan suomalaisittain ollut kovin kallis, selviän sian potkasta ja oluesta 10 eurolla. Sakalainen ruokakulttuuri ei edelleenkään jätä kylmäkäksi! En kuitenkaan usko, että kaupungilla olisi minulle nyt paljon muuta tarjottavaa, joten suunnistan illaksi ulos kaupungista. Joudun ylittämään pienen vuoren Gosen kylän kohdalla, jotta pääsisin haluamalleni tielle kohti Tsekin maata. Nousu ei ehkä ole kovin pitkä, mutta jyrkkä, onneksi ylhäällä minut palkitaan romanttisella auringonlaskunäkymällä Dresdenin laaksoon.

HÄMÄRÄN RAJOILLA
Haluaisin ylittää rajan vielä tänään, mutta hämärä alkaa jo hiipiä, enkä ole edes täysin varma olenko oikealla tiellä. Vastassa on lisää nousua ja jo uinuvia pikkukyliä. Vaikka Suomessa tänään on yötön yö, täällä siitä ei ole tietoakaan, pimeys laskee verhonsa nopeasti ja minun on löydettävä telttapaikka, se ei kuitenkaan ole aivan helppoa, sillä tietenkään nyt sitä metsää ei näy missään... Viimein pieni metsäpläntti peltojen välissä. On jo täysin pimeää, mutta en käytä taskulamppuani, sillä olen aivan lähellä asutusta, tämä on nyt ihan arpapeliä mihin telttani laitan! Päästyäni mielestäni tarpeeksi suojaiseen paikkaan sohaisen lampulla ylös puun latvaan ja parvi lepakoita lehahtaa vinkuen tiehensä. Näen myös outoja pimeässä hohtava hyönteisiä, joiden koreografia on kaunista katseltavaa. Läheisessä talossa on ilmeisesti juhlat, sillä kuulen kovaäänistä naurua ja puheen sorinaa - todennäköisesti heistä ei nyt ole harmia... Nukun varmuuden vuoksi pelkällä sisäteltalla, koska oranssinen ulkotelttani on naamioitumisen kannalta vähän huonompi (luulin ostavan vihreän teltan, kunnes avasin sen ensikertaa)... Lisäksi yöstä on todennäköisesti tulossa lämmin ja kuiva. Nukun kuitenkin viimeisen yöni Saksassa todella huonosti, sillä herään useasti johonkin ääniin, ehkä olen vaistomaisesti jonkinkinlaisessa valmiustilassa, kun yövyn poikkeuksellisesti tällaisessa paikassa... Ainakin kerran jokin iso eläin kompuroi läheltä telttaani, kuullostaa kavioeläimeltä, mutta ei varmaankaan peura ja tuskin myöskään maatilan lehmä... Kuulen myös hiipiviä varovaisia askelia, jotka aina hetkeksi taukoavat kun oksa rasahtaa, mikään eläin tuskin on noin varovainen? Syke nousee vähän ja kaivan varmuuden vuoksi repustani Moran käteeni, olen aivan hiljaa ja liikkumatta, kunnes en enää kuule mitään... Hieman jännittävän yön jälkeen herään huonosti nukkuneena, mutta ilman ongelmia, poistun lepakkometsästä pikaisesti.

Saksa ei ehkä ollut lopulta hirveän kiinnostava paikka näin turistin näkökulmasta Berliiniä ja erinomaista ruokaa lukuunottamatta. Ruokakulttuurin kehittyneisyyden huomaa juuri perusruuan tasosta, muutamat Helsinginkin eliittiravintolat eivät tee yhtään paremmaksi sitä tosiasiaa, että Suomalainen ravintolaruoka on keskimäärin ylihintaista ja keskinkertaista. Jopa pikaruoka tuntui olevan Saksassa aivan eri tasolla! Pyöräturistina kiitän loistavassa kunnossa olevia teitä ja huomaavaisia autoilijoita. Moitin ainakin pyöräilijän huomioimiotta jättämistä monissa paikoissa suurempien kaupunkien ulkopuolella, eikö moottoritien vieressäkin voisi kulkea pyörätie? Toisaalta seikkailu pitkin pikkuteitä ja välillä vähän eksyssissäkin oleminen kuuluu tämän tapaiseen matkailuun, sillä tavalla voi välillä löytää itsensä kiinnostavista paikoista, joihin ei muuten tulisi menneeksi!

TSEKIN MAA
Seuraavana aamupäivänä saavun Tsekkiin, korkeintaan kilometri nukkumapaikastani. Erehdyn janoisena ostamaan ensimmäsestä rajan kiinalaiskojusta juoman, jota luulen raikkaaksi appelsiinimehuksi, se on kuitenkin aivan kamalaa superimelää sokerilientä, tyhjän vatsani pohjalle tulee siitä ikävä tunne, ainakin tiedän nyt ettei siihen pidä koskea! Aamu on muutenkin raskas, sillä eilisen päivän nousut ja huonosti nukuttu yö tuntuvat ainakin jaloissa. Päivästä on lisäksi tulossa todella kuuma ja alkumatka on lähes pelkkää nousua, paikoin erittäin jyrkkää, en itse asiassa muista Norjassakaan monessa paikkaa olleen kerralla tällaisia nousuja, vaikka vuoret olivatkin varmasti isommat. Korkealta tullaan kuitenkin kovaa alas, tällä painolastilla ero tietysti vielä korostuu... Vauhtini nousee parhaimmillaan lainkaan polkematta jopa 65-70km/h, vaikka mutkiin on pakko jarrutella! Mäen alla onkin 40km/h rajoitus ja poliisien tutka, minulla on vielä tuossa kohtaa varmasti reilusti yilinopeutta, olisipa ollut aika koomista saada ylinopeussakot pyörällä!!

Jos vuorten ylitys olikin raskasta, voittaa ylöspäinkin punnertaminen aina viivasuoran tien mittailemisen tasaisen loppumattomassa pellossa! Lisäksi varsinkin täällä Tsekin puolella vuoristomaisemassa silmä lepää. Eteneminen on nyt varsin katkonaista, kun pitää pysähdellä jatkuvasti ihastelemaan näkymiä. Lisäksi on vähän väliä tarkistettava kartasta olevansa oikealla suunnalla, Prahan viitat kun neuvovat vain moottoritien suuntaan. Tiennumerot ovat myös aivan toiset kuin kartassani, joten menen osittain ihan intuition varassa... Usti nad Labemin kaupungin jälkeen tulee hieno pato ja linna vuoren rinteessä, padolle pääsee myös kävelemään. Tie on yllättäen erinomaisessa kunnossa ja lievä myötätuuli siivittää menoani, reuna-alue on moninkertainen saksalaisiin pikkuteihin verrattuna ja tiellä näkyy paljon muitakin pyöräilijöitä, monet tervehtivät. Kylissä näkee pyöräileviä mummoja, jotka vilkuttelevat ja huutelevat jotain iloisesti perääni, Tsekkiläiset mummot vaikuttavat erityisen mukavilta! Saksassa pyöräturisti on yleinen näky, täällä en ole törmännyt vielä yhteenkään. Saksalaiset itse reissaavat oman maan sisällä pyörillään ahkerasti (ovat yleensä vähintään yhtä hyvin varustautuneita aivan lyhyisiinkin matkoihin kuin minä), usein suuremmissa ryhmissä, myös Norjassa varsinkin Nordkapin läheisyydessä heitä näkyi runsaasti...

Jossain pikkukaupingissa, jonka nimeä en muista, puistosta joen rannasta kuuluu musiikkia, joten suuntaan sinne! Meneillään on jonkinlaiset musiikkifestifaalit ja vaikka en aidatulle festifarialueelle pääsekään, jään nautiskelemaan Tsekkiläistä progea puistoon toviksi. Sen jälkeen tilaan ravintolasta jotain, minkä sisällöstä minulla ei ole hajuakaan, mutta onneksi se paljastuu ihan kelvolliseksi porsaan leikkeeksi. Olutkin on hyvää!

Näyttää harmittavasti siltä, etten enää tämän päivän aikana ehisi Prahaan, siellä kun olisi ensi yöksi luvassa ilmainen majapaikka siskon poikaystävän vanhempien luona... Joudun siis miettimään muita vaihtoehtoja ja saavun Terezin kylään, joka on itse asiassa linnoitus ja muistuttaa kovasti Suomenlinnaa. Näen kyltin "Camping", ja päätän käydä katsastamassa paikan, suihku ei olisi pahitteeksi ennen hienoon kaupunkiin saapumista! kyltit kuitenkin häviävät ja niiden osoittamasta suunnasta löytyykin vain "Krematorium"-kyltti, jossa on juutalaistähti! Krematoriokin näyttää olevan suljettu, joten jatkan eteenpäin. Kylän toisella laidalla on myös suuri muistomerkki Juutalaisille, ilmeisesti täällä natsit ovat suorittaneet holokaustiaan käytännössä? Vähän eteenpäin joen rannasta löydän mukavan näköisen campingin ja päätän jäädä. Täällä on kuitenkin yllättäen jotkut hiphop/reggae bileet ja meininki todella villiä, huuto ja muu meteli jatkuu pitkälle yli keskiyön - aika hämmentävää, ihmiset tulevat tänne kuitenkin nukkumaan... Suihku on maksullinen, joten päätän käydä joessa uimassa, vesi on lämmintä!

PRAHAAN!
Seuraavana päivänä en juuri pysähtele ja saavunkin Prahaan jo hyvissä ajoin muutaman tunnin ajon päätteeksi. Täälläkin kulkee pyöräkaista tiessä - ainoa oikea ratkaisu - keskustan ulkopuolella, mutta vanhassa ydinkeskustassa törmään tietysti vain mukulakiviin ja valtavaan määrään turisteja! Majoitun aivan keskustassa olevaan hostelliin, jossa vanhempi herrasmies ottaa minut nuhruisesta olemuksestani huolimatta lämpimästi vastaan. Paikka henkii vanhaa glamouria, mutta nähdessäni "makuusalin" (yhden monista) olen lentää selälleni, huone on kuin jokin klassinen teatteri punaisine verhoineen kaikkineen! Päätän jäädä yhden sijaan kahdeksi yöksi, kun lisäksi langaton nettiyhteys löytyy ja suihku on hyvä. Illalla lähden ilman suuntaa vain kävelemään kaupungille, mutta en löydä juuri muuta kuin edelleen turisteja, pitäisi olla paikallisopas... Hemmottelen kuitenkin itseni piloille taas syömällä ruhtinaallisesti, tällä kertaa paistettua lohta. Mukaan varaamistani kuivamuonista on edelleen suurin osa jäljellä. Toisaalta hyväkin ruoka on täällä kohtuuhintaista ja olenhan lomalla! Toivon vain etten tee loppumatkasta itselleni turhan tiukkaa ajallisesti/taloudellisesti nautiskellessani kaupunkien antimista tässä vaiheesssa...